Mikä ihmisiä vaivaa? Eikö ne näe samaa kuin minä?

Törmäsin yllättäviin kommentteihin pari viikkoa sitten kun vietin pikkujouluja PaulaPopeda-risteilyllä. Mieheni oli töissä siellä ja myös Paulan bändissä on tuttuja, joten seuraa riitti. Olin odottanut risteilyä rehellisesti sanottuna tämän vuoden helmikuusta saakka kun tieto keikasta tuli. Paulaa olen fanittanut vuosia ja Popeda on kuin toinen perhe.

Etukäteen jännitin mitä laitan päälleni. Painan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen ja olen joutunut uudistamaan vaatekaappini sisältöä kun 32-kokoiset vaatteet eivät enää mahdu päälle. Laivalle löysin ihanan mekon, joka onneksi oli vielä kokoa S, joten ei tullut enempää kriisiä. Panostin vielä erityispaljon hiuksiin ja meikkiin, koska halusin olla nättinä ihania Popedan äijiä varten :) Joskus tyttö haluaa olla päivän prinsessana.

Nautin totta kai Paulan ja Popedan keikoista, mutta kaikista eniten nautin tuttujen ihmisten kanssa seurustelusta. Näin kavereita, joita olen viimeksi nähnyt muutama vuosi sitten. Oli ihanaa vaihtaa kuulumisia ja huomata, että samanlaisia ihmisiä he ovat välimatkasta ja hiljaiselosta huolimatta.

Mutta nyt niihin kommentteihin. Yllättävän moni kehui ulkonäköäni ja sitä kuinka simpsakalta näytin. Costello nimesi minut Miss Baltic Princessiksi koko yleisön kuullen ja se jos mikä sai tämän tytön itkemään ilosta ja liikutuksesta. Kahta yli-innokasta brittiteiniä jouduin hätistelemään kimpustani ihan olan takaa ja nalkkiin olisin jäänyt, jollei ulkopuolinen mies olisi tullut väliin. Ihana ystäväni kertoi lukevansa blogiani ja kehui rohkeuttani kirjoittaa ulkonäköön liittyvistä asioista. Samainen ystäväni kehui kuinka hyvältä näytin ja kurvit olivat oikeissa paikoissa. Kiitos Susa kauniista sanoistasi.

Itse menin kuitenkin hyvin hämilleni. En ole tottunut kuulemaan kehuja ulkonäöstäni vaan olen se meikittä kulkeva verkkarihousu, joka puhuu paljon ja tykkää ihmisistä. En ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni, mutta se ei haittaa, koska olen aina ollut erittäin hoikka ja ajatellut sillä kompensoivani tilannetta. Hyvin vinksahtanutta, tiedän. Nyt kuitenkin olen hyvin epävarma itsestäni, koska näen peilistä lihavan ja epänaisellisen ihmisen, joka ei käy salilla ja turpoaa turpoamistaan. Tästä johtuen muiden ihmisten ihanat kommentit tuntuivat oudoilta. Eivätkö he näe samaa kuin minä? Miten minä voin näyttää heidän mielestään kauniilta kun painan 10 kiloa enemmän kuin kisoissa?

Onhan se selvää, että kehuista tuli hyvä mieli. Ne tulivat myös oikeaan saumaan, koska niiden ansiosta juuri nyt kirjoitan tätä tekstiä ja mietin niitä kommentteja. Voisiko tosiaan olla, että vaadin itseltäni liikaa? Ehkä kelpaankin juuri tällaisena, posket hieman pyöreinä ja ilman pyykkilautavatsaa. Ehkä minun pitäisi oppia, että minulla on niin ihania ystäviä, että heille on aivan sama kuinka monta vatsamakkaraa minulla on ja teenkö 10 leukaa vai yhden. Koska juuri niin ihania he ovat, korvaamattomia.

En olisi koskaan osannut ennakkoon ajatella kuinka vaikeaa itsensä hyväksyminen on. En ollut tyytyväinen kisakuntooni, en ollut tyytyväinen painaessani 43kg, enkä ole tyytyväinen nyt. Silti muiden ihmisten ulkonäköön en kiinnitä mitään huomiota. Ystäväni saavat olla juuri sen kokoisia kuin haluavat ja rakastan heitä kiloista ja kropan mallista riippumatta. Milloin oppisin rakastamaan itseäni samalla tavalla?

Heikki Pohtoa olen fanittanut niin kauan kuin muistan, joten yhteiskuva oli saatava :) Menin lupaamaan Heikille, että elvytän oman saksofoninsoittotaitoni, joten taitaa vuosi 2015 alkaa soittotunneilla.

Toivon myös vuoden 2015 tuovan minulle armollisuutta itseäni kohtaan ja sitä hyvää oloa, joka nyt on hetkellisesti kadoksissa. Niin tai näin, vuosi 2014 oli upea ja kiitos kuuluu niille ihmisille, jotka ovat elämässäni. Olette parhaita.

Rakkaudella, Titi

Onko pakko syödä?

En osannut aavistaa tulevaa kun sain tuomion pitää taukoa salitreeneistä. Mua ei huvita enää syödä. Jonkin aikaa noudatin ruokaohjeita, mutta pikku hiljaa ruokailutottumukset lipuivat takaisin vanhaan, eli syömättömyyteen. Järkyttävintä tässä on se, ettei asia edes hirveästi huoleta minua. Yhdellä Mars-patukalla selviää näppärästi päivän. Eipähän tarvitse kuljettaa eväitä mukana, eikä muutenkaan tarvitse kytätä kellosta seuraavaa ruoka-aikaa. Odottelen vaan kun on nälkä, niin tiedän haukata palan riisikakusta tai juoda kulauksen zero kokiksesta. Mitäs sitten kun se nälkä ei tule?

Pidin kaksi päivää ruokapäiväkirjaa demonstroidakseni teille mitä syön.

Maanantai

aamupala: turkkilaista jogurttia+herajauhetta, vettä 0,5 litraa

lounas: ei mitään

päivällinen: ei mitään

illallinen: turkkilaista jogurttia+herajauhetta, vettä 0,5 litraa

Tiistai

aamupala: kaksi venhäpaahtoleipää, päällä voita, vettä 0,5 litraa

lounas: ei mitään

päivällinen: Mars-patukka + 0,5 litraa zero kokista

illallinen: viipale Oltermannia, 0,5 litraa vettä

Tällaista siis. Jonkin verran olen miettinyt miksi nälkä ei tule. Onko sairastamani syömishäiriö juurtunut jonnekin niin syvälle, että kun aika on "otollinen", se puskee esiin. Ollessani kisadieetillä, tunsin nälkää yhden ainoan kerran 24 viikkoa kestävän dieetin aikana. YHDEN kerran! Muistan silloin pohtineeni, että osaako mieleni sulkea näläntunteen pois kuten sairastaessani. Nyt näyttäisi olevan sama tilanne.

En ole koskaan nauttinut syömisestä. Minulla ei ole lempiruokaa, enkä himoitse mitään ruokaa. Ruokailu ei ole meillä sosiaalinen tapahtuma. Mieheni kyllä pitää ruuasta ja nauttii kun saa esim. herkullisen pihvin eteensä. Minä rakastan tehdä miehelleni ruokaa, koska näen kuinka hän sitä arvostaa ja syö hyvällä ruokahalulla. Kun minun pitäisi syödä, en keksi mitään mitä minun tekisi mieli. En mitään. Makeat herkut ja jälkkärit maistuvat toki aina, mutta kunnon ruoka on yök. Tällä hetkellä olen siis tilanteessa, jossa en tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen aloittanut rauhalliset ja rentouttavat kävelylenkit, jospa se herättäisi kroppani haluamaan ravintoa.

Suurin osa vapaa-ajasta tosin laiskottaa, enkä jaksa tehdä muuta kuin makoilla sohvalla kissojen kanssa ja toljottaa telkkaria. Silloin parasta viihdettä ovat Frendit.

Mun yleinen olotila on näköjään tarttunut myös meidän eläimiin. Sointu nauttii elämästä takkatulen lämmössä.

Huolestuttavaa on kai se, ettei minua huolestuta. Onneksi työhommat ovat pitäneet virkeänä ja eilen saatiin päätökseen yksi tuotanto. Soulmiehet-kiertue päättyi eilen Jyväskylän Paviljonkiin. Sami Saari, Veeti Kallio ja Niko Ahvonen groovasivat hyvällä meiningillä neljässä kaupungissa.

Jos teillä on vinkata hyviä smoothiereseptejä niin laittakaa tulemaan tänne päin. Siinä voisi olla ratkaisu aamupalaongelmaan, jolloin kaikki ruoka tuntuu tulevan samaa reittiä ulos kun menivät alas.

Iloa ja valoa, Titi

Määrittelemätön tauko

En ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan. Syy on yksinkertainen: Ei ole huvittanut. Ehkä on paikallaan avata asiaa hieman.
Huhtikuun kisojen jälkeen olen sairastanut koko ajan. Milloin kurkunpääntulehdus, milloin keuhkoputkentulehdus ja löytyi sitten se mystinen mykoplasmakin. Pari kuukautta sitten sain kuitenkin treeneistä kiinni, ruokavalio toimi ja muutenkin olo oli mahtava. Valmentajan kanssa asetettiin seuraava kisatavoite vuoden 2015 syksylle. Pari viikkoa sitten tuli pysähdys. Olin tehnyt mahtavan hyvän jalkatreenin uudella ohjelmallani. Kuitenkin jo pukkarissa tunsin oloni oudoksi, eikä palkkari saatikka banaani uponnut. Makoilin hetken selälläni ja olo tuntui paremmalta. Jatkoin salilta kauppaan ja kassajonossa meni jalat alta. Silmissä musteni, tuskanhiki nousi otsalle ja vatsassa kiersi. Myös sydämessä tunsin outoja tuntemuksia ja pieniä rytmihäiriöitä. Nopeasti kotiin ja pitkälleen. Olen aikasemminkin kärsinyt rytmihäiriöistä ja sydän lyö muutaman lyönnin ikään kuin väärään tahtiin. Nyt näitä oireita on ollut aikaisempaa useammin ja juuri salitreenien jälkeen. Hemmetin pelottavaa.

Eli mitäs sitten? Taukoa salitreeneistä määrittelemättömäksi ajaksi. Tässä pisteessä siis ollaan. Monta itkua itketty ja sadateltu maailman epäreiluutta. Onneksi valmentajani Jari Mentula on ymmärtäväinen ja jälleen osasi valita oikeat sanat. Itkupotkuraivarit ei auta vaan terveys menee aina edelle.

Siispä olen keskittynyt omiin valmennettaviini ja heidän kanssa työskentelystä saan uskomattoman paljon voimaa ja energiaa. Olen myös nauttinut kiireettömistä vapaailloista oman mieheni ja eläinten kanssa.

Kuvassa meidän perheen vauva, Taimi 3-vee. Kissoja on yhteensä kolme ja siihen soppaan kun lisätään vielä yksi koira, elämää on. Tosin ystävämme sanovat, että tuntuu kuin tulisivat mummolaan kun tulevat meille :) Rauhaisaa siis on ja sehän sopii.

Ystäviä olen tavannut ja yrittänyt ottaa yhteyttä heihin, joiden kanssa en ole treenaamisen takia ehtinyt pitämään yhteyttä. Mieheni työkaverit ovat kuin perhettä ja heitä on aina ihana nähdä. Perjantaina kävin Pakkahuoneella heitä moikkaamassa ja voi kuinka rakkaita ovat.

Tulevana viikonloppuna näen molemmat isosiskoni ja heidän lapsensa, joten ei kai tässä asiat hullummin ole. Minulla on maailman ihanin mies, oma koti, rakkaat eläimet ja parhaimmat ystävät. Salit eivät katoa mihinkään, kuten eivät kisatkaan. Pitää vaan osata sopeutua tähän tilanteeseen.

Asia, joka on mietityttänyt minua pitkään, on tämä blogi. Nyt kun salitreenit ovat kiellettyjä, kannattaako minun enää kirjoittaa kuulumisiani. Toki asiaa on aina vaikka kuinka, mutta jaksatteko lukea...? Viikolla sain yhteydenoton syömishäiriötä kärsivältä henkilöltä, joka pyysi apua ja tukea. Ehdottomasti aion tavata hänet ja yrittää antaa vertaistukea ja kertoa omista kokemuksistani. Kenties se voisi olla aihe, josta voisin jakaa kokemuksiani ja mietteitäni arkisten asioiden lomassa. Laitetaan mietintään.

Iloa ja valoa tulevaan viikkoon.

-Titi

Hatunnosto kisaaville äideille

Nyt on kaksi karsintaa syksyn SM-kisoihin takana ja tuskin on kisailijat ehtineet bikineitään riisua kun jo negatiivinen kirjoittelu alkoi. Törmäsin sosiaalisessa mediassa kisailevien äitien postauksiin, joissa he kertoivat saaneensa erittäin asiattomia kommentteja koskien heidän kykyjään olla hyviä äitejä. Eräs äiti oli jopa joutunut sulkemaan bloginsa tästä johtuen. Miten ahdasmielisiä ihmiset oikeasti voivat olla? Johtuuko mustamaalaaminen ja nimittely kateudesta, kirjoittajan omasta huonosta olosta vai vaan tylsyydestä? Miten kukaan kuvittelee omaavansa oikeuden arvostella äitejä?

Järkytyin melkoisesti luettuani näitä kommentteja, joita kisailevat äidit ovat saaneet. Itselläni ei ole lapsia, mutta ei ole koskaan käynyt mielessänikään, että fitness-kisoihin tähtäävän äidin lapsi olisi laiminlyöty ja heitteillä. Päin vastoin, en voi olla ihailematta näitä upeita äitejä, jotka käyvät töissä, vievät lapsiaan harrastuksiin, tekevät lapsilleen ruokaa, ovat peittelemässä heitä nukkumaan ja ehtivät tämän lisäksi vielä käydä salilla, tehdä aamulenkkejä ja kokata itselleen omat ruuat. Joskus tuntuu, että omassa vuorokaudessani on liian vähän tunteja vaikka minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni. Ihailen miten nämä äidit ehtivät tehdä kaiken ja ovat kaiken lisäksi vielä niitä kisadieettiläisiä, jotka salilla tulevat hymy huulilla vastaan.

Meidän muiden kannattaisi ottaa mallia näistä määrätietoisista äideistä, jotka tietävät mitä haluavat ja sen sijaan, että valittaisivat lihomistaan ja huonoa oloaan syyttäen lasten saantia, nousevat sieltä kotisohvalta ylös ja tekevät mielekkäitä asioita. Uskallan väittää, että kisoihin treenaava ja itsestään huolta pitävä äiti, on hyvä äiti. Lapset voivat hyvin kun äiti voi hyvin. Ja jos kisoihin treenaaminen tekee äidin onnelliseksi, se onnellisuus välittyy taatusti myös lapsille.

Haluan nostaa hattua kaikille teille kisaaville äideille. Olette rohkeita, kauniita, määrätietoisia ja ennen kaikkea loistavia esimerkkejä omille lapsillenne unelmien tavoittelemisesta ja saavuttamisesta.

-Titi

Offikunnon tirkistelyä

Syksyn kisarupeama alkaa tulevana viikonloppuna. Kisaajat ovat timmissä kunnossa ja julkaisevat mielellään itsestään kuvia mm. blogeissa ja Facebookissa. Eikä siinä ole mitään väärää. On sen kunnon eteen niin paljon tehty työtä, että ilman muuta sitä kannattaa kuvata ja laittaa kuvia myös muille ihasteltavaksi ja motivaattoriksi. Totta hitossa meinaan itsekin niitä kuvia julkaista jos vielä kisakuntoon joskus pääsen. Usein törmään kommentteihin, että kisaajat julkaisevat itsestään kuvia ainoastaan kisakunnossa tai lähellä sitä. Niinpä päätin tehdä poikkeuksen. Julkaisen teidän nähtäväksenne kuvat omasta kunnostani tällä hetkellä. Kisasin itse huhtikuussa, jolloin painoa oli noin 54kg. Kesällä meni kuusi viikkoa lorvien, mutta nyt olen reilun kuukauden ollut treeneissä ja omassa ruokavaliossani kiinni. Tällä hetkellä painoa on 67kg.

Siinä ne nyt ovat. Kuten näkyy, ylimääräistä on ja paljon. Kisaajat eivät siis ole kisakunnossa ympäri vuoden. Tosin joillekin kertyy hyvin hyvin vähän läskiä offilla, mutta itse kuulun siihen ryhmään, joille läskiä tarttuu. Sais vaan tarttua vähän muuallekin kun tohon ahteriin :) Toisaalta, mitä silläkään on väliä kun treenit kulkee, ruoka maistuu ja olo on kaikin puolin vahva ja terve.

Hurjat tsempit vielä kaikille kisaajille!

-Titi

Viikko pakettiin, kuvien kera tietty

Tiedättekö sen tunteen kun mitään ei tapahdu ja kaikki junnaa paikoillaan? Minulla on ollut sellainen tunne jo pitemmän aikaa. Johtuu tietenkin työttömyydestäni kun päivän kohokohta on salilla käynti ja koiran kanssa ulkoilu. Melko säälittävää. Loput päivästä meneekin lorviessa, enkä saa edes normaaleihin kotitöihin tartuttua. (onnea vaan miehelleni). Noh, viime viikko oli jotain ihan muuta. Asioita oli hoidettavana ja suhasin paikasta toiseen kuin heikkopäinen. Ja vitsi kun oli kivaa!

Aloitetaas siis alusta. Viime viikon maanantaina lähdin ajelemaan Raumalle siskoni luokse. Tiistaina oli aikainen lähtö Helsinkiin Pirittan sinkun äänityksiin. Mulla oli siis edessä ruokapreppaus. Yök. Tyhmää ruuanlaittoa, mutta pakko se oli väsätä eväät valmiiksi. Lykkäsin ja lykkäsin koko sunnuntain ruokien laittamista ja niin siinä sitten kävi, että kello kymmenen illalla mä paistan jauhelihapihvejä.

Olin erittäin ylpeä itsestäni kun sain maanantai-illan ja koko tiistai päivän ruuat valmiiksi. Mä alan oppia :) Ihan ilman haavereita en kuitenkaan selvinnyt. Sain kipeän palovamman käteeni meidän tyhmästä uunista. Mieheni oli tosin sitä mieltä, että uuni oli täysin syytön tähän haaveriin, mutta olen kohteliaasti eri mieltä.

Tiistaina lähdimme siskoni Pirittan kanssa aikaisin aamulla Helsinkiin, joten päätin syödä aamupalani vasta matkalla. Huoltoasemalta kuumaa vettä kaurahiutaleiden sekaan, tarkkaan punnittu mehukeitto samaan syssyyn ja namsk. Maistui ihan oikealta puurolta. Proteiinijauhe ja glutamiini menivät näppärästi sheikkereissä.

Mä olen ihan sävy sävyyn purnukoitteni ja kylmälaukkuni kanssa.

Hesassa oli kivaa vaikka päivä olikin pitkä. Siskolleni tuo seitsemän tunnin rutistus oli melkoisen rankka. Mulla ei ollut mitään hätää kun surffailin netissä ja söin eväitäni. Välillä leikin myös paparazzia.

Salakuvaaja iski jälleen.

Keskiviikkona kotiuduin ja ehdin jopa pari päivää huilia. Salilla tietty kävin. Perjantaina olikin sitten taas eväiden kokkausta. Lähdin lauantaina Pirittan mukaan Sieviin kun sillä oli siellä keikka. Oli muuten tajuttoman pitkä matka. Mä en ole kovin hyvä matkaseuralainen kun yleensä nukun, mutta nyt oli sen verran juoruilua, ettei uni yllättänyt. Eväitäni söin mitä ihmeellisimmissä paikoissa: Parkkipaikalla, bussipysäkillä, autossa, levähdyspaikalla ym.

Kahden naisen yhden yön kamat sullottuna auton takakonttiin.

Itse keikkapaikka, Urjanlinna, oli todella kaunis.

Yövyimme neljän hengen mökissä ja mulle tuli ihan retkeilyfiilis. Mökissä oli kosteankuuma ja siellä haisi just sellaiselle kun lapsena teltassa.

Taas mä söin. Tällä kertaa mökissä. Niin ja oli mulla muutakin kuin kukkakaalia ja tomaattia. Nälkä oli vaan niin kova, etten ehtinyt kuvailemaan kun piti lapata ruokaa ääntä kohti.

Sunnuntaina startattiin auto tasan klo 9.00, että oltaisiin edes jotenkin ihmisten aikoihin kotona. Jälleen söin aamupalani matkalla. Tällä kertaa huoltoaseman pihassa. Myös siskollani oli omat eväät. Molemmat sitten roudattiin kylmälaukkumme auton viereen ja rupesimme aterioimaan. Sitä ennen oltiin tietenkin käyty ostamassa jo legendaariseksi muodostunutta kuumaa vettä. Jossain kohtaa havahduimme, että olimme keskellä parkkipaikkaa, auton ovet selälleen auki ja kylmälaukut maassa. Istuimme autossa ja lapioimme puuroa naamaan. Eihän siitä voinut seurata muuta kuin hervoton naurukohtaus. Kuvittelimme kuinka ihmiset surkuttelivat, ettei meillä ollut rahaa kuin 0,50€ maksavaan kuumaan veteen ja surkeina söimme omia eväitä autossa. Naurettiin vedet silmissä!

Mä yritin olla vakava...

Sunnuntaina kotiin päästyäni olikin melko väsynyt fiilis. Oikaisin hetkeksi sohvalle ja hups kun siinä menikin pari tuntia nukkuessa. Noh, lihakset kasvaa levossa :)

Eilen nukuin pitkään ja nautin jalkatreenistä, joka jostain kumman syystä uppos tajuttoman hyvin. Varsinkin pohkeet sain ihan tuleen. Jei mii :) Melkein teki mieli laulaa Keekin Liekeissä, mut en sit kuitenkaan... Tänään voin ottaa vielä ihan lunkisti, mutta huomenna ruokaralli jälleen jatkuu. Torstaina lähden nimittäin Raumalle ja perjantaina suunnataan Hesaan, lauantaina Lohjalle ja sieltä takas Raumalle. On tiedossa ihan superhauska viikonloppu. Tiedän sen jo nyt. Syksyn kisaajien urakka alkaa tulevana viikonloppuna Jyväskylästä, joten tajuttomat tsempit kaikille lavalle nouseville. Olen niiiiiin hengessä mukana vaikka en katsomoon pääsekään.

Yritän päivittää kuulumisiani useammin, ettei näistä postauksista tule pitkiä kuin nälkävuosi. Lämmin kiitos jos jaksoit lukea loppuun saakka.

-Titi

Valmentajan merkitys

Blogi on kumissut tyhjyyttään minulle ennenkuulumattoman kauan. Pahoittelut siitä. Syykin on yksinkertainen: Ei ole huvittanut. Rankka kesä verotti voimia niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella sillä lopputuloksella, että olin valmis lyömään hanskat tiskiin. Pitkäkää fitneksenne ja paskakisanne!! Pitkän harkinnan jälkeen vuodatin superpitkän meilin valmentajalleni Jari Bull Mentulalle, jossa valitin valittamasta päästyäni ja ilmoitin lopettavani koko homman. Odotin ytimekästä vastausta tyyliin, asia selvä ja ota yhteyttä jos tulet toisiin ajatuksiin. Mutta ei. Bull vastasikin pitkästi ja ehdotti tapaamista. Mitä hemmettiä? Mitä tää nyt on? Se perhana ei annakaan mun lopettaa näin helposti. Samassa meilissä oli mulle uudet ruokaohjeet, joissa kaloreita oli huomattavasti aiempaa vähemmän.

Päätin antaa uudelle ruokaohjeelle mahdollisuuden ja ryhdyin noudattamaan sitä. Salillekin uskaltauduin pitkän tauon jälkeen ja olihan se mahtava tunne kun muut treenaajat tulivat jutuille ja kertoivat ihmetelleensä missä olin ollut. Ihana WFC ja ihanat kanssatreenaajat.

Kuin varkain salitreeni alkoi maistumaan, kuten myös ruuat. Nälkä kurni mahassa ja pissalla ramppasin 20 minuutin välein. Voiko olla mahdollista, että mun aineenvaihdunta oli heräämässä koomasta? Tästä kaikesta intoutuneena jatkoin uskollisesti ruokarytmien noudattamista ja salilla käymistä. Sitten tuli se päivä kun piti marssia Fitfarmin toimistolle tuomiolle. Siltä minusta tuntui kun hävetti niin vietävästi oma luuseriasenteeni. Toimistolla minua odottikin ilahtunut Bull, joka ei tuominnut, ei nalkuttanut, ei syyttänyt. Sen sijaan Bull kuunteli, ymmärsi, tsemppasi ja potki hellästi perseelle. Kävimme perusteellisesti läpi kisadieetin jälkeen kohtaamani vaikeudet. Bull ymmärsi minua ja kertoi, etten ole tilanteen kanssa yksin. Muillekin tulee motivaatio-ongelmia, ruoka ei maistu, kroppa turpoaa ja treenit ei mene perille. Huojentavaa kuulla, etten ollut ainutlaatuinen (tässäkään) asiassa. Bull tuntee minut niin hyvin, että tiesi missä klikkasi. En oikeasti halunnut lopettaa. Olin vaan tehnyt asioita pieleen kisojen jälkeen, enkä osannut pyytää omalta valmentajalta apua. Olisi pitänyt, koska tuon käynnin anti oli korvaamaton. Minulla oli tunne, että minusta välitetään ja minua pusketaan kohti omaa unelmaani.

Koko tämä touhu vaatii oikean ja itselle sopivan valmentajan. Valmentajan, joka tuntee minut niin hyvin, että osaa vetää oikeista naruista oikeaan aikaan. Valmentajan, joka tsemppaa tarvittaessa ja ohjaa oikeaan suuntaan jos itsellä on suuntavaisto hukassa. Valmentajan, joka ei anna lätistä tyhjänpäiväisiä ja toisaalta kuulee sieltä turhan lätinän joukosta ne oleellisimmat asiat. Valmentajan, jonka tietotaito ravinnosta, treenaamisesta ja ihmiskehosta saa pään joka kerta pyörälle hämmästyksestä. Minulla on tällainen valmentaja.

Sanattomaksi vetää kuinka kiitollinen olen Bullille, että hänellä oli aikaa kuunnella ja ymmärtää, etten oikeasti halunnut lopettaa. Motivaatio on tullut tuplaten takaisin ja into koko touhuun on moninkertainen, koska olen käynyt myös siellä aallonpohjalla. Nyt olen saanut kupletin juonesta tosissaan kiinni ja tämä tarina ei suinkaan pääty vuoden päästä body fitness-lavalle vaan jatkuu ja jatkuu. Olen löytänyt hyvän valmentajan lisäksi ystävän. Kiitos.

Kaikkea muuta paitsi vitnesstä!

Kuten otsikosta voitte päätellä, olen tehnyt viimeisen viikon aikana kaikkea sellaista, joka ei liity fitnekseen. Tai no, liippaa läheltä, mutta suurimman osan ajasta olen tehnyt ihan kaikkea muuta. Yritän kerrankin pitää tekstin lyhyenä, joten mennään asiaan pitemmittä jaaritteluja.

Edellislauantaina tein jotain ennenkuulumatonta: Lähdin kaupungille ns. viihteelle. Eli siis laitoin vähän ripsaria, puin muut kuin reenivaatteet päälle ja valvoin yli kymmeneen :) Tampereella oli Tammerkosken sillalla-tapahtuma ja teltalla Popeda. Pitihän sinne mennä tuttuja moikkailemaan ja hitsi kun oli kivaa!

Vaikeaa poseerata fiksusti :)

Vähän kuin rangaistuksena valvomisesta, heräsin sunnuntaina migreeniin. Ei kiva. Onneksi pienessä punaisessa lääkekaapissani on kunnon lääkkeet kohtausten varalle ja kipu laantui päivän aikana.

Sunnuntaina sain siskoni ja kummtyttöni Lappeenrannasta kylään. Shoppailtiin, syötiin mansikoita ja vietettiin laatuaikaa.

Uusin rakkauteni on bataatti. Valitettuani valmentajalle tarpeeksi usein riisin kuivuudesta ja perunoihin kyllästymisestä, sain vinkiksi koittaa bataattia. Se ei ole koskaan kuulunut ruokavaliooni, koska mieheni ei pidä siitä, enkä ole sitten osannut sitä ostaa pelkästään itselleni. Nyt olen kuitenkin ihan myyty!! Pidän myös bataatin valmistuksen helppoudesta. Pesu, kuutiointi ja pellille. That´s it. On muuten herkkua.

Kummityttöni 14-vee oli sanalla sanoen järkyttynyt ruoka-annosteni koosta. Hän ei voinut ymmärtää, että syön viisi kertaa päivässä ja vielä niin isoja määriä. Onhan ne kieltämättä isoja kun peittävät koko lautasen ja meinaavat tulla ylikin, mutta kummasti se ruoka siltä lautaselta katoaa. Ihan kuin huomaamatta...

Maanantaina raahauduin pitkästä aikaa kalvojen aukaisuun Santalan Ristolle Zenseen. Risto on huoltanut kroppaani jo kolmen vuoden ajan ja kuulemma näin jumissa reiteni eivät ole olleet koskaan ennen. Myönnän, että olen kisojen jälkeen laimin lyönyt venyttelyn ynnä muun kehonhuollon, joten ei ihme, että vähän kiristi. Ainahan kalvojen aukaisu tekee vähän kipeää, mutta nyt se sattui tosissaan. Etureiteni olivat todella huonossa jamassa. Meinasi siinä itkukin tulla, mutta kestin kuin bodari konsanaan. Ilokseni lonkankoukistajat eivät jumittaneet, koska niiden aukaisu on inhottavinta mitä tiedän. Seuraavaksi on sitten yläkropan vuoro. Riston mukaan sekin on jumissa ihan huolella.

Tiistaina pääsin vihdoinkin parturiin ja eroon tästä raskaasta tukasta. Kasvatin hiuksiani kisoja varten ja ne kun kasvavat kuin rikkaruoho, niin hiukset olivat jo puoleen selkään. Suunnitelmani oli leikkauttaa hiukset lyhyiksi heti kisojen jälkeen, mutta meni siihen näköjään muutama kuukausi.

Lähti siinä useampi sentti :) Nyt on kevyt olo ja piristi kasvojen ilmettäkin huomattavasti. Kiitos taitava Minna Stenman.

Tiistaina matkasin Raumalle toisen siskoni luo. Siellä suunniteltiin vielä Seinäjokea ja hoidettiin siihen liittyviä asioita.

Kummityttö ei ihan lämmennyt kummitädin pusuttelulle :)

Raumalta matka jatkui Lappeenrantaan. Kaksi autoa, kolme aikuista ja neljä lasta. Eipä oo ennen tuohon matkaan kulunut kahdeksan tuntia. Hienosti kuitenkin lapset jaksoivat autossa matkustaa. Mulla takapuoli puutui jo ekan kahden tunnin jälkeen.

Lappeenrannassa jatkui kiireetön yhdessäolo siskojen ja heidän neljän lapsensa kanssa, joista muuten kolme on mun kummilapsia. Ihania <3 Pitää ottaa aina ilo irti kun ollaan samassa paikassa samaan aikaan. Piritta asuu Raumalla, Petra Lappeenrannassa ja mä täällä Ylöjärvellä, niin yhteistapaamiset vaativat aina vähän suunnittelua ja järjestelemistä. Lappeenrannassa sain hartaasti odottamani treenitakin ja on muuten hyvää matskua. Tuohan se erilaista uskottavuutta kun selkää koristaa V8 ja Särkkä :) Iso kiitos Huolto-Särkkä Oy:lle.

Sain myös uuden treenilippiksen. Kisadieetin jälkeen hiki on löytänyt minut ja tällä hetkellä hikoilen kuin raavaat miehet. Jostain syystä hikoilen erityisesti päästä, joten lippis blokkaamaan suurimmat hikipisarat.

Lippiksessä lukee tietenkin Popeda. Lisää katu-uskottavuutta :) Kiitos Elvis ja Rockpaidat.com.

Reissusta kotiuduin viime lauantaina. Vähän valehtelin otsikossa, koska sunnuntaina oli heti pakko päästä salille viikon tauon jälkeen. Hauista ja rintaa yritin räpiköidä, mutta yritykseksi jäi. Aina ei vaan kulje. Pullistelin Wolffin pukkarissa peilin edessä ja räpsin kuvia. Jos vaikka jotain pumppia hauiksista löytyisi, mutta pah!

Sellainen viikko mulla. Lisää mahtavuutta on tiedossa kun huomenna lähdetään Pirittan kanssa Seinäjoelle Tangomarkkinoille. Lauantaina sitten jännätään Kuningatarfinaalia.

Siispä seuraavaan kertaan. Niin ja mut löytää Instagramista nimellä pilvisworld. Käykääs kurkkimassa!

Mukavaa viikkoa toivotellen, Titi

Sinkoilua ja sairastelua

Onpa vierähtänyt pitkä aika viime kirjoituksesta. Blogi on kyllä ollut mielessä joka ilta, että nyt kirjoitan, mutta aina tulee jotain muuta. Esim. ruokien laitto, jalkapallo, Masterchef USA ja mitä näitä nyt on... Oikeasti en tajua jalkapallosta mitään, mut Urugualla on yksi niin hottis pelaaja, että pakkohan sitä peliä oli jäädä tuijottamaan. Meillä on myös mieheni kanssa perinteiset veikkaukset kärkinelikosta, joten senkin takia vähän yritän olla kartalla. Sen verran tiedän, että Espanja tippui ja joku urpo puri vastustajaa olkapäähän. Eiks näillä tiedoilla jo aika pitkälle pääse? Mieheni katsoo pelit joka ilta ja välillä mua on alkanut rassaamaan jo jalkapallon selostuksen kuuntelukin. Vaikka mielestäni Kai Kunnasta morkataan ihan turhaan. Mieshän on huippu! Iltaisin parkkeeraan mieheni viereen sohvalle viettämään "laatuaikaa" ja kommentoin jalkapallopeliä lakkaamatta. Mun mielestä siinä on ihan liikaa sääntöjä, enkä ymmärrä niitä ollenkaan. Mieheni on kärsivällisesti selittänyt minulle miksi joku pelaaja heittää tuolta pallon kentälle ja miksi pelaajat kaatuilevat miten sattuu. Kamelin selkä katkesi siinä vaiheessa kun joka kerta vertasin jalkapallon sääntöjä jääkiekon sääntöihin. Jääkiekkoa tajuan edes vähän ja siksi minua ihmetytti suuresti kun jalkapallossa yht´äkkiä maalivahtikin menee vastustajan alueelle yrittämään maalia jostain kulmapotkusta. Mutta siis, tämä ja useat muut kysymykseni olivat ilmeisesti miehelleni liikaa kun hän hieman tuskastuneesti kertoi, että nyt pelataan jalkapalloa, ei jääkiekkoa. Niinpä niin. Eilen annoin miehelleni vapaaillan, enkä kommentoinut jalkapalloa kertaakaan. Olen hyvä ihminen :)

Mutta se siitä lajista. Mennäänpä asian ytimeen, eli omaan lajiini. Otsikossa mainitsenkin, että sairasteltu on. Kisojen jälkeen kropallani on ollut pahoja käynnistymisvaikeuksia ja parin säälittävän salitreenin jälkeen olen taas ollut flunssassa ja viikon pois pelistä. Tämän viikon tiistaina pääsin vihdoin taas pakkolevon jälkeen salille. Suht hyvin kulki vaikka koko ajan on pelko persiissä, että iskeekö taas joku mystinen tauti tai vaan se perhanan sitkeä flunssa. Pari treeniä on nyt takana ja vielä ollaan pystyssä (koputan puuta). Sen verran tukkoinen ja räkäinen on nenäni kuitenkin ollut, että kävin erikoislääkärillä eilen. Sain ystävältäni suositukset käydä Terveystalolla nenä- ja kurkkulääkärillä ja olihan se lekuri ammattitaitoinen. Suurin huoleni oli nenän rakenteelliset virheet. Ylä- ja alaleukani on leikattu kahteen kertaan ja näissä operaatioissa myös nenä on saanut hieman kolhuja. Leikkaukset tehtiin suun kautta, joten arvet ovat siellä, mutta kyseessä on erittäin suuret leikkaukset. Kun naamasta sahataan leukaluita ja siirrellään leuan paikkaa ja samalla yritetään säilyttää hermot ehjinä, niin ihan pikkuoperaatiosta ei ole kyse. Leikkaukset onnistuivat onneksi hyvin ja muistona niistä on pieni tunnoton alue alahuulessa ja leuassa. Asia, jonka kanssa pärjää. Viimeisin leikkaus oli vuonna 2007 ja siitä lähtien takaraivossa on piillyt pelko, että onkohan nenäni ok. Ja kun en edes muista milloin olisin pystynyt hengittämään kunnolla nenän kautta niin olihan jo korkea aika tarkistaa asia. Eli istuin eilen spesialistin huoneessa ja selvitin oireitani, jotka ovat nenän tukkoisuus ja räkäisyys. Lääkäri tsekkasi korvan ja nielun. Ne oli ok. Nenässä ei näkynyt mitään poikkeavaa, mutta lääkäri halusi kuitenkin tehdä tähystyksen. Siitä sitten puudutusaine suihkeena sieraimiin ja joku tähystysvehje perään. Toimenpide oli kivuton. Mitään ei löytynyt, jee. Lääkäri kehui myös minut leikannutta lääkäriä, että leuan leikkaukset on tehty erittäin hyvin, koska nenäni oli täysin suora. Kuulemma tuollaisten leikkausten jälkeen nenä saattaa helposti jäädä sisältä vinoksi, mutta mun nenä on valioluokkaa :) Selitystä tukkoisuudelle ei siis löytynyt. Lääkäri epäili altistumista pölylle, koska salit nyt ei ole niitä puhtaimpia paikkoja. Kertoi myös hoitavansa useampaa muuta kuntosaliharrastajaa, joilla on tämä sama vaiva. Sain nenäsumutetta, jota suihkauttelen kerran päivässä molempiin sieraimiin putelin loppuun. Sen jälkeen tehdään allergiatestit ja tarvittaessa jatketaan sumutteen käyttöä. Lääkärin huoneessa olin 20 minuuttia ja hintaa tuli 172 euroa. Ajatelkaa!! Olihan hoito ammattimaista, mutta kyllä tota hintalappua pitäisi tarkistaa ja kunnolla. Värisevin käsin työnsin pankkikorttini maksupäätteeseen ja itkin jo valmiiksi vierailijaa, joka kohta tulisi kylään: Mattia kukkarossa :(

Otsikossa mainitsemaani sinkoilua on ollut Tangomarkkinoiden kanssa. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, siskoni pääsi Seinäjoelle Tangomarkkinoiden finaaliin (jeeeeee, tuuletuksia!!) ja olen edelleen hoitanut siihen liittyviä asioita. Ja on muuten ihan pirun kivaa!! Se on mun unelmatyötä. Meritangoilla piipahdettiin Baltic Princessillä, jossa kaikki tangofinalistit lauloivat. Mä raahasin uskollisesti omia eväitäni mukana. Ne kulkee helposti mukana mun uudessa hienossa kylmälaukussa.

Selfie laivan hytissä :)

Selfie ite tehtyjen jauhelihapihvien kanssa. Mums :)

Olen viime aikoina viihtynyt entistä enemmän verkkareissa ilman meikkiä ja tukka kampaamattomana ponnarilla. Laivalla päätin repäistä ja pyysin siskoani letittämään hiukseni.

Paidan vaihdoin hihattomaan toppiin ja jalkaani kiskoin siskoni leggarit kun omat vaatteet ei mahdu päälle. Laivan ravintolassa istuskelin kaikessa rauhassa kun eräs mies tulee juttusille. Hänen oli kuulemma pakko tulla katsomaan kun muistutin niin kovasti Niina Keloa. Siis täh?!! Tero Pitkämäki on jees-näköinen mies jos tykkää sellaisista siloposkisista pojista, mutta Niina Kelon ulkonäkö ei ole koskaan miellyttänyt minua. Anteeksi kaikki Niina-fanit, mutta enemmänkin kauhistuin kuin ihastuin kuullessani muistuttavani häntä. Seuraavana päivänä tämä sama mies oli selittänyt siskolleni, että olin näyttänyt jotenkin isolta ja massiiviselta, niin ajatteli minun olevan urheilija. Joo, onhan se kiva, että luullaan urheilijaksi, mutta taitaa hihattomat topit pysyä loppukesän kaapissa. Muuten laivareissu oli oikein kiva ja virkistävä. Seinäjokea odotellessa.

Viime tiistaina treffasin vielä Harrin Fitfarmin toimistolla ja tehtiin pieniä viilauksia mun ruokavalioon. Meinas viedä mun hedelmän pois treenin jälkeiseltä aterialta, mutta mäpä pistin kampoihin. Sen verran pontevasti esitin asiani, että sain pitää hedelmäni :) Kuntoakin halusin vielä näyttää ja ei se kuulemma mahdoton oo. Joo kiva kiitti :) Valittaessani kuinka reiteni liimautuvat ja takertuvat yhteen kun kävelen, Harrin vastaus oli:" Laita reisien sisäsyrjään Compeed-laastarit". Voi noita viisaita sanoja. Mihin mä joutuisinkaan ilman niitä :)

Tänään oli lepo, joten huomenna pääsen salille, jee. Pikku hiljaa alkaa kroppa pelittämään kisadieetin jäljiltä ja aineenvaihduntakin näyttää elon merkkejä.

Tuli tarkoituksesta poiketen tällainen piiiiiitkä jaarittelupostaus, mutta kiva jos jaksoit lukea loppuun asti.

Seuraavaan kertaan, Titi

Sitä sun tätä - enimmäkseen tangoa

Hetki on vierähtänyt viimeisestä blogikirjoituksesta, mutta nyt minulla kerrankin on hyvä syy tähän hiljaiseloon. Viime viikot ovat kuluneet fitnessin sijasta tangon maailmassa. Isosiskoni Piritta Venho osallistuu Seinäjoen Tangomarkkinoille tavoitteenaan ei enempää, eikä vähempää kuin se kaikista kirkkain kruunu. Miten minä sitten sovin tähän yhtälöön? Noh, olen jo jonkin aikaa harjoitellut ruokaohjeiden ja treeniohjelmien tekoa. Haaveissa olisi päästä tekemään pt:n hommia oikein urakalla, joten minulla on muutama harjoitusasiakas. Siskoni Piritta on yksi heistä.

Pääsiäisenä laadin Pirittalle ruokaohjeen, tavoitteena saada häneltä 10 kiloa pois heinäkuun puoleen väliin mennessä. Tunnollisena ihmisenä Piritta on noudattanut ohjeita pilkulleen ja kuusi viikkoa aloituksen jälkeen Pirittalta oli pudonnut painoa jo 8,1 kg. Tämä siis pelkästään laatimiani ruokaohjeita noudattamalla. Hyvä tyttö :) Aamulenkit ovat olleet mukana, koska laulamisessa myös hyvä kunto on erittäin tärkeää.

Piritta on edennyt jo kuuden parhaan naislaulajan joukkoon, eli Seinäjoki kutsuu heinäkuussa. Koska olen työttömänä, minulla on ollut aikaa kulkea Pirittan mukana karsinnoissa ja toimia assarin roolissa. Minä olen se natsi, joka laatii ruoka-aikataulut paperille, raahaan kylmälaukkua paikasta toiseen, huolehdin, että Piritta syö eväänsä oikeaan aikaan ja nipotan aikatauluista. Ja nautin joka hetkestä! Olen ollut mukana myös Pirittan stailauksessa ja yhdessä olemme miettineet vaatetukset, korut, hiukset, kengät ym. Minulla on taustalla media-alan koulutus, josta on ollut todella paljon hyötyä kilpailun edetessä. Pirittan lookki onkin ollut erittäin onnistunut (vaikka itse sanonkin :) ) Tietysti lauluääni ja tangon tulkitseminen ovat pääasia ja ne hoituukin Pirittalta upeasti.

Turun karsinnoissa Hansassa.

Todistusaineistoa, että Piritta syö eväitään mun valvovan silmän alla :)

Aikatauluista ynnä muista käytännön asioista huolehtiminen sujuu minulta sen verran mallikkaasti, että kuljen Pirittan mukana koko tämän antoisan tangomatkan. Näin Piritta pystyy keskittymään täysillä laulamiseen, yleisölle esiintymiseen ja antamaan kaiken energiansa ihmisille. Minä sen sijaan saan arvokasta kokemusta ruokaohjeiden laatimisesta ja näen läheltä miten mikäkin vaikuttaa Pirittan painoon ja kroppaan ylipäätään. Win-win-situation niin sanotusti :)

En suinkaan ole unohtanut omaa fitness-harrastustani ja omat evääni kulkevat mukanani siinä missä Pirittankin. Salitreenien makuun pääsin tällä viikolla pariin otteeseen kun taas piti painaa jarrua ja ottaa lepoa. Maanantaina alkanut kurkkukipu ja flunssa yltyivät sen verran pahaksi, että lekuriin oli mentävä. Keuhkot ovat onneksi puhtaat, mutta totaalilepoa ensi keskiviikkoon saakka. Plaah.

Olin kuntotsekissä eilen ja sama tuomio tuli valkuilta: lepoa ja sen jälkeen treeniin kiinni maltilla ja tunnustellen. Oma pää ei meinaa antaa periksi vaan salille tekee mieli. Kun pitää levätä, mutta kuitenkin syödä norsulauman annoksia ruokaa, tuntuu kroppa paisuvan silmissä. Onhan ne lihakset tallella, mutta kun paineet ovat täysin häviksissä, olo tuntuu löysältä. Valitin valkuille lössähtänyttä olemustani ja kuinka housut ei mahdu päälle. Valmentajan vastaus:"Osta mekko." Niinpä :) Sain myös tänään meilissä käskyn lopettaa siellä vaa`alla ramppaamisen :) Kroppani on hyvin nesteinen ja siitä kuulemma näkyy stressaamiseni. Kisojen jälkeen olen saanut ainoastaan kaksi ehjää treeniviikkoa, joten vähemmästäkin stressaa!! Kisatavoite on kuitenkin vasta syksyssä 2015, joten nyt vaan malttia. Bull antoi mielestäni hyvän neuvon eilen. Hän kehoitti minua pysähtymään joka päivä hetkeksi, hengittämään syvään ja rauhoittamaan mieleni. Tämä on valmennusta parhaimmillaan! Muokataan kroppaa, mutta hoidetaan myös mieltä. Bullin sanoin: Tätä tehdään terveys edellä. Siispä täytyy tällaisen mullekaikkihetinyt-ihmisenkin oppia malttia ja levätä. Nopeammin pääsen normitreeniin kiinni kun nyt maltan parannella itseni rauhassa.

Ruoka onneksi maistuu ja eilen menin ja törsäsin 5,50€ pensasmustikoihin. Mustikat eivät ole suosikkejani, mutta kun valmentaja sanoo, että ne ovat tällä hetkellä parempi vaihtoehto kuin mansikat, niin minäpä syön niitä. Valmentajan sana on laki. Mulla on onneksi kaksin kappalein näitä huippuvalmentajia. Kiitos Jari "Bull" Mentula ja Harri Forsberg eilisestä perseelle potkaisusta :)

Pensasmustikoita ja rahkaa. Namia.

Maanantaina kutsuu Meritangot Baltic Prinsessillä. Omat eväät kulkee sinnekin mukana. Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu ja mä pääsen taatusti sinne salillekin vielä monta monta kertaa kiusaamaan kroppaani :)

Lauantaiterveisin, Titi

Tasapainon löytämisen vaikeus

Nyt kun minulla on takana 2,5 vuotta tavoitteellista treenaamista, ohjeiden mukaan syömistä ja yksi kisadieetti, uskon omaavani edes pienet meriitit kirjoittaa fitness-elämäntavan ja ns. normaalin elämäntavan tasapainottamisesta.

Omista bikini fitness-kisoistani on jo muutamia viikkoja kulunut. Kroppa on palautunut kisadieetistä hitaanlaisesti. Ensimmäisenä kisojen jälkeisenä viikkona ruoka ei pysynyt sisällä ollenkaan ja sen jälkeen olen sairastellut flunssaa, poskiontelon-, kurkunpään- ja keuhkoputkentulehduksia ja nämä kaikki samaan aikaan. Lisäksi olen kärsinyt kuumeilusta ja migreenistä. Takana on ainostaan yksi ehjä treeniviikko kisojen jälkeen. Tällä hetkellä kehoni on kuitenkin onneksi löytänyt balanssin.

Kuten monet teistä tietävät, minulla on taustalla sairastettu anoreksia. Tästä johtuen sain mielestäni kohtuuttoman paljon varoituksia kisadieetin vaarallisuudesta niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Ihmiset tuntuivat olevan huolissaan, miten osaan suhtautua kehooni kisadieetin jälkeen. Anoreksiaa sairastaessani ihannoin luurangonlaihaa vartaloani ja 43 kiloisena näin itseni yhä lihavana. Tästä syystä nämä varoittelijat epäilivät, että minulle jää kisadieetti ns. "päälle". He epäilivät, etten osaa suhtautua oikein kun kisapäivän jälkeen vaaka väistämättä näyttää suurempaa lukemaa kuin dieetillä. Olin kuin merkitty maalitaulu, jolle monet kokivat velvollisuudekseen tulla antamaan neuvoja.

Aluksi en noteerannut näitä maalattuja uhkakuvia mitenkään, mutta kisojen lähestyessä, ne alkoivat ärsyttää minua. Harmitti, että puolitutut luulivat tietävänsä minua paremmin pääni sisällä olevat ajatukset. En olisi koskaan lähtenyt kisadieetille jos olisin ollut hitusenkaan epävarma, kestänkö kropan muutokset kisojen jälkeen. Mutta kun minä olin varma!!

Kisadieetin neljä viimeistä viikkoa olivat melko raskaat. En saanut enää nukuttua, olin haluton tarttumaan mihinkään, koko ajan paleli ja ajatus ei toiminut. Eniten kuitenkin inhosin peilikuvaani. En pitänyt törröttävistä kylkiluistani, rimpulakäsistäni ja lommoposkistani. Kropastani pisti luita esiin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Painokin laski, mutta se pysyi lihaksikkuuteni ansiosta kuitenkin viidellä alkavalla luvulla. Kaikki tämä johti siihen, etten halunnut enää nähdä itseäni alasti. Pidin lököttäviä housuja ja ylisuuria paitoja peittääkseni laihuuteni. Itse tiesin riutuneen olemukseni kuuluvan asiaan kisadieetillä, mutta en halunnut järkyttää asiasta tietämättömiä läheisiäni.

Olin kuitenkin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut näistä ajatuksistani. Sehän tarkoitti, että olen oikeasti selvinnyt anoreksian mustista haamuista myös henkisesti. Minusta oli ihanaa kun en pitänyt ulkomuodostani. Se oli minulle hyvä merkki ja käänteentekevä hetki. Tunsin itseni ja sisimpäni läpikotaisin, enkä kuullut hälytyskellojen soivan. Olin tosiaan jättänyt anoreksian taakse. Menneisyyteeni se kuuluu aina ja niin pitääkin, koska se on yksi syy miksi olen juuri tällainen kuin olen. Anoreksian ansiosta olen kokemuksia rikkaampi ja pystyn toivottavasti ammentamaan näistä kokemuksistani tulevaisuudessa myös muille.

Kisapäivänä painoni oli noin 53-54kg. En ole varma, koska ei se minua edes kiinnostanut. Painoa minulle on kisojen jälkeen tullut 6-7kg, joka on itse asiassa hyvin vähän. En ole kertaakaan kisojen jälkeen stressannut lisääntyvistä kiloistani ja syömistenkin kanssa olen ottanut hyvinkin rennosti. Herkutellut olen juuri silloin kun on siltä tuntunut :) Siksi yllätyinkin suuresti kun kaksi kanssakilpailijaani ottivat minuun yhteyttä ja tuskailivat painonnousustaan. He olivat ahdistuneita lihasten päälle ilmestyneestä rasvasta ja yrittivät kynsin pitää kiinni kisapainostaan. Tulin hyvin surulliseksi heidän ahdistuksestaan. En tiennyt miten olisin voinut ymmärrettävästi selittää, että painon kuuluukin nousta ja lihasten ja ihon väliin muodostunut suojaneste on normaalia. Samalla ymmärsin kuinka terveellisesti osaan itse suhtautua omaan kehooni. Olen sairastanut syömishäiriön ja sen ansiosta minulla on terveempi minäkuva kuin niillä, joilla ei syömishäiriötaustaa ole. Nämä kaksi kanssakilpailijaani alkoivat ihannoida kisakuntoisia vartaloitaan, koska olivat ensimmäistä kertaa elämässään niin hoikassa kunnossa. Itse olen ollut sairaalloisen laiha, tiedän mitä oireita se tuo mukanaan, enkä enää koskaan halua joutua siihen tilanteeseen. Loppupeleissä olen siis mieleltäni vahvempi ja turhaan minua varoiteltiin kisadieetistä. Hyväähän ihmiset tarkoittivat, mutta kannattaisi puhua kisadieetin ja sen jälkeisestä elämästä myös niille, jotka syömishäiriötä eivät ole sairastaneet.

Kaikessa on kyse oikean tasapainon löytämisestä. En tietenkään väitä, että kaikki kisadieetin läpikäyneet alkavat murehtia takaisin tulevia kilojaan ja sairastuvan sen vuoksi syömishäiriöön. Mutta väitän, että anoreksian sairastaneena ja siitä yli päässeenä, minulla oli parhaat mahdolliset lähtökohdat kisadieetille. Osasin ajatella sen puolen vuoden projektina ja sen jälkeen oli paluu normaaliin. Kisadieetti ei siis ole kehon normaali olotila. Jokaisen täytyy itse löytää itselleen sopiva tasapaino syömisten ja treenien suhteen. Joku haluaa pitäytyä tarkassa ruokavaliossa ja ottavat mukisematta vastaan ne väistämättömät lisäkilot. Joku haluaa ottaa rennommin ja herkutella, eikä edes katso vaakaa päin. Tässäkin tapauksessa pitää muistaa tasapaino. +20kg kisapäivän jälkeen lyhyessä ajassa ei ole terveellistä.

Minun tasapainoni on puhtaiden ruokien syöminen, herkuttelu kun siltä tuntuu ja säännöllinen treenaaminen. Tällä hetkellä tunnen itseni terveeksi, iloiseksi ja vahvaksi. Nautin pehmentyneestä ulkomuodostani ja pysähdyn peilin eteen hyvillä mielin.

Tämä kuva on kesältä 2013. Painoa oli 63kg ja näihin aikoihin olen valmentajalleni sanonut, että kisadieetin jälkeen haluan päästä juuri tähän samaan kuntoon. Oloni oli energinen. Oli muuten ensimmäinen kerta elämässäni kun painoin yli 60kg.

Tämä kuva on otettu huhtikuussa 2014. Noin pari viikkoa ennen kisoja. Painoa on noin 55kg ja jalassa siis samat housut kuin yläkuvassa.

Kuvia katsomalla ei liene epäselvää kummassa seisoo elämäniloinen ja terve ihminen. Muistakaa, että kisakunto on ohimenevää ja kestää päivän. Loput päivät vuodesta meidän kannattaa elää terveessä kehossa terveellä mielellä.

Rakkaudella, Titi

Paha paha fitness

Viime aikoina on ahkerasti, varsinkin netissä, kirjoiteltu kuinka on "fitnessähky" tai kuinka rasittavaa on kun "uusia kisailijoita tulee kuin sieniä sateella" tai "en tiedä viitsinkö enää harrastaa fitnesslajia kun kuka tahansa Maija Meikäläinen treenaa nykyään kisoihin" ym. Hämilläni olen lukenut näitä negatiivisia kirjoituksia ja ihmetellyt, että mistäs nyt tuulee.

Ihmisiä tuntuu ärsyttävän kun fitnessblogeja kirjoittaa joka toinen ja vähintäänkin joka kolmas salilla kävijä treenaa kisoihin. Olen huomannut, että usein nämä kiukuttelevat kirjoittajat ovat niitä, jotka kovaan ääneen kailottavat käyneensä salilla jo paljon ennen tämän ns. fitnessvillityksen alkamista. Ihan kuin se tekisi jostain uskottavamman treenaajan jos hän on käynyt salilla vähintään 10 vuotta. En ymmärrä mitä pahaa on lajin suosion kasvamisessa.

Ensiksikin, yhä useampi ihminen on herännyt huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään. He ovat nousseet sieltä kotisohvalta salille ja vaihtaneet sipsipussin kaurapuuroon. Ylipainoiset pääsevät normaalipainoon ja heidän elämänlaatunsa paranee.

Toiseksi, esim. valmentajat, personal trainerit, kuntosaliyrittäjät, lisäravinne- ja vaatevalmistajat, työllistyvät entistä paremmin ja voivat ehkä palkata lisää työntekijöitä. Saattaa syntyä jopa uusia yrittäjiä edellä mainituille aloille ja näin joku onnellinen saattaa päästä tekemään unelmiensa työtä.

Kolmanneksi, laji saa näkyvyyttä. Kun kilpailijat fitnesslajeissa lisääntyvät, media alkaa pikku hiljaa kiinnostua ja toivon mukaan noteeraamaan fitnesslajit laajemmin, niiden ansaitsemalla näkyvyydellä. Kyllä niitä suomalaisia Maailman- ja Euroopanmestareita löytyy, mutta kovin hys hys on media niistä ollut. Esimerkiksi hiihdossa media kertoo jokaikisen suomalaisen sijoituksen, oli se sitten vaikka viimeinen. Jääkiekkoon ei kannata edes mennä. Jokainen tietää sen lajin näkyvyyden tason.

Neljänneksi, kilpailujen taso nousee. Mitä enemmän kilpailijoita, sitä kovempi taso. Varmasti on mielekkäämpää kisata 20 kilpakumppanin joukossa kuin seistä lavalla kolmen muun kilpailijan kanssa. Näin pystytään lähettämään kansainvälisiin kilpailuihin suuresta kilpailijajoukosta se kaikkein potentiaalisin menestyjä.

Emmekö voisi iloita lajin kasvavasta suosiosta, ennemmin kuin mustamaalata sitä? Annetaan kaikkien halukkaiden pitää blogia ja treenata kisoihin. Varmasti jossain joku motivoituu tekemään elämäntapamuutoksen luettuaan blogia ja huomatessaan tämän ihmisen onnistuneen siinä. Ja kun joku huomaa naapurin treenaavan bikini fitness-kisoihin, hän saattaa itsekin innostua yrittämään. Näin saamme kynnystä kisalavoille astumiselle madaltumaan ja yhä useampi upeita ihmisiä löytää tämän upean fitnessmaailman. Jotkut jäävät, jotkut eivät, mutta annetaan kaikille mahdollisuus.

Sunnuntaiterveisin, Titi

Karhunpoika sairastaa

Mä olen kipeä. Se on mälsää. Olen onneksi tosi harvoin kipeä (koputan puuta), mutta silloin kun olen, olen vähän kuin sen lastenlaulun karhunpoika, jota pitää helliä. Mua pitää hoivata ja silittää päätä.

Maanantaina mulla oli pitkästä aikaa kunnon migreeni, joka ilmeisesti ounasteli tätä tulevaa flunssaa. Tiistaina olikin sitten jo kurkku kipeä, pää täynnä räkää ja voimat nollissa. Mitä minä tein? Menin salille, tietenkin. Mulla oli selkäpäivä ja maastavedossa tunsin kuinka molemmat reidet jumahti ihan totaalisesti. Ne vaan meni niin juntturaan, etten pystynyt edes venyttelemään niitä kun sattui ihan hulluna. Kysytään taas, että mitä minä tein? No levähdin hetken, psyykkasin itteni, purin huulta ja tein maastavedot. Takareisiä juimi ja päähän koski, mutta periksi ei tietenkään anneta. Sisulla vedin koko treenin loppuun ja ajattelin, että jaloissa vaan kalvot kiristää. Illan aikana alkoi olo huonontua ja nousi lämpöä. Poskionteloita särki jopa niin lujaa, että jouduin turvautumaan Buranaan. Tiedoksi, etten yleensä koskaan ota särkylääkettä kuin äärimmäisessä hädässä, koska migreeniin joudun noita lääkkeitä syömään ihan tarpeeksi. Kaiken kukkuraksi alkoi pieni korvasärky, joka säikäytti. Kuulen ainoastaan toisella korvalla, joten sitä varjelen viimeiseen asti.

Ilta meni sohvalla ja kuulostelin oloani jatkuvasti. Jos se on vaan pientä flunssaa, niin kyllähän salille voi mennä, eikö?? Eilen heräsin tukkoiseen oloon ja uutena oireena tuli pieni painon tunne rintaan. Yskitti ja väsytti. No okei, ei sitten salille tänään, mutta huomenna ainakin!! Vappuaatto meni siis yksin kotona. Telkkarista ei tullut mitään katsottavaa, joten viihdytin itseäni tuijottamalla Viidakon tähtösiä :)

Tänään olin kovasti menossa salille heti puolen päivän aikaan. No joo, saahan sitä haaveilla. Heräsin jo kasilta vain raahautuakseni alakertaan jatkamaan unia sohvalle. Päätä ei onneksi särje enää, eikä korvaa, mutta muuten pää on pinkeä kuin ilmapallo. Poskiontelot ovat täynnä painetta ja koko pää tuntuu painavan sata kiloa. Hengästyttää ja väsyttää. Ruoka ei tietenkään maistu, joten olen antanut itselleni luvan syödä juuri sitä mikä alas menee.

Saan itseni jatkuvasti kiinni ajatuksesta, että milloin voin mennä salille. Milloin on liian kipeä? Kuten kerroin, en ole kovin usein kipeänä ja flunssia en ole yleensä noteerannut mitenkään. Nyt on kuitenkin kovasti varoiteltu jälkitaudeista ja erään tuttavani ystävän menehdyttyä flunssan jälkitautiin kolmikymppisenä, olen tullut varovaisemmaksi. Niinpä jouduin pitkin hampain myöntämään itselleni, että nyt olen liian sairas treenaamaan. Nyt on pakko kuunnella omaa oloa ja painaa jarrua. Niin kurjaa kuin se onkin, päätin pitää lepoa koko loppuviikon. Haluan sairastaa tämän taudin kertalaakista pois, joten silloin ei hötkyillä. Sitä paitsi mitä haittaa on yhdestä lepoviikosta? Ei niin mitään. Sairastuminen on kroppani tapa sanoa, että hidasta ja lepää, nyt en jaksa. Olen oppinut pitämään tästä kropasta niin paljon, että sehän saa mitä haluaa ja tällä hetkellä se haluaa lepoa. Jos makuuasennossa on paljon mukavampi olla kuin istumassa tai seisomassa, niin tajuaa tällainen vähä-älyinenkin ottaa iisisti. Hömppäleffat olen jo kaivanut esille, peiton ja tyynyn tuonut sohvalle, joten sinne siis.

"Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme."

Voihan toukokuun aloittaa näinkin. On tämä miljoona kertaa parempi tapa kuin krapulaisena....

-Titi

Jäätelöresepti

Mums!

Maistoin pääsiäisenä maailman parasta jäätelöä. Ja nyt en edes liioittele. Isosiskoni Petra oli tehnyt itse jäätelöä ja se tosissaan vei kielen mennessään. Makuna oli minttusuklaa. En yksinkertaisesti voinut lopettaa syömistä. Petra on loistava leipuri, joten olen tottunut hänen maistuviin leipomuksiinsa, mutta tämä jäätelö oli ihan jotain muuta. Olen niin myyty tuosta jätskistä, että nyt teen jotain ennenkuulumatonta ja jaan reseptin täällä. Minähän en ole tunnettu kokkaustaidoistani, mutta niin vaan tein tuota jäätelöä ja ihan itse. Eli jos minä osasin, niin sinäkin takuulla osaat. Eikä tarvita edes jäätelökonetta.

Tarvitset:

kondensoitua maitoa 1 tölkki

Brunbergin maitosuklaata 150 g

kuohukermaa 6,6 dl

vihreää pastaväriä

Dr. Oetkerin piparminttuaromia

Sekoita kondensoituun maitoon vihreää pastaväriä, sekä piparminttuaromia. Laita maltilla ja maistele. Huomaa kuitenkin, että myöhemmin lisättävä kerma laimentaa makua.

Valitse maustamaton versio

Dr. Oetkerin piparminttuaromi ja vihreä pastaväri

Kondensoidun maidon joukossa väri ja makuaromi

Paloittele n. 150 g Brunbergin laktoositonta maitosuklaata rouheeksi. Toki tähän käy mikä suklaa tahansa.

Vatkaa toisessa kulhossa 6,6 dl kuohukermaa vaahdoksi ja sekoita siihen suklaarouhe.

Hauskaa oli :)

Nostele kermavaahtoa vähän kerrallaan kondensoidun maidon joukkoon ja sekoita hyvin. Tässä kohtaa kannattaa vielä maistella ja lisätä väriä ja makuaromia jos siltä tuntuu.

Kaada seos haluamaasi vuokaan tai astiaan. Itse käytin foliovuokia.

Laita vuoka pakastumaan ainakin 12 tunniksi. Itse pidin yön yli, että varmasti oli pakastunut.

Herkku valmiina nautittavaksi

Makuja ja värejä voi käyttää oman mielensä mukaan. Siskoni oli tehnyt yhden version, jossa oli paloina erilaisia pähkinöitä ja suklaata. Oli vähän kuin suklaa-nougat, mutta paljon paljon parempaa. Sokeria ei kannata lisätä, koska kondensoitu maito on sokeroitua ja sen makeus riittää taatusti makeammankin ystävälle.

Jäätelö on todella helppo tehdä ja aikaa kuluu vain vartin verran. Toki vähän koettelee kärsivällisyyttä kun pitää odottaa jäätelön pakastumista. Mutta tuo odottaminen kannattaa. Aion tehdä jäätelöä huomenna, jotta pääsen vappuaattona herkuttelemaan :)

Testaa sinäkin!