Mikä ihmisiä vaivaa? Eikö ne näe samaa kuin minä?

Törmäsin yllättäviin kommentteihin pari viikkoa sitten kun vietin pikkujouluja PaulaPopeda-risteilyllä. Mieheni oli töissä siellä ja myös Paulan bändissä on tuttuja, joten seuraa riitti. Olin odottanut risteilyä rehellisesti sanottuna tämän vuoden helmikuusta saakka kun tieto keikasta tuli. Paulaa olen fanittanut vuosia ja Popeda on kuin toinen perhe.

Etukäteen jännitin mitä laitan päälleni. Painan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen ja olen joutunut uudistamaan vaatekaappini sisältöä kun 32-kokoiset vaatteet eivät enää mahdu päälle. Laivalle löysin ihanan mekon, joka onneksi oli vielä kokoa S, joten ei tullut enempää kriisiä. Panostin vielä erityispaljon hiuksiin ja meikkiin, koska halusin olla nättinä ihania Popedan äijiä varten :) Joskus tyttö haluaa olla päivän prinsessana.

Nautin totta kai Paulan ja Popedan keikoista, mutta kaikista eniten nautin tuttujen ihmisten kanssa seurustelusta. Näin kavereita, joita olen viimeksi nähnyt muutama vuosi sitten. Oli ihanaa vaihtaa kuulumisia ja huomata, että samanlaisia ihmisiä he ovat välimatkasta ja hiljaiselosta huolimatta.

Mutta nyt niihin kommentteihin. Yllättävän moni kehui ulkonäköäni ja sitä kuinka simpsakalta näytin. Costello nimesi minut Miss Baltic Princessiksi koko yleisön kuullen ja se jos mikä sai tämän tytön itkemään ilosta ja liikutuksesta. Kahta yli-innokasta brittiteiniä jouduin hätistelemään kimpustani ihan olan takaa ja nalkkiin olisin jäänyt, jollei ulkopuolinen mies olisi tullut väliin. Ihana ystäväni kertoi lukevansa blogiani ja kehui rohkeuttani kirjoittaa ulkonäköön liittyvistä asioista. Samainen ystäväni kehui kuinka hyvältä näytin ja kurvit olivat oikeissa paikoissa. Kiitos Susa kauniista sanoistasi.

Itse menin kuitenkin hyvin hämilleni. En ole tottunut kuulemaan kehuja ulkonäöstäni vaan olen se meikittä kulkeva verkkarihousu, joka puhuu paljon ja tykkää ihmisistä. En ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni, mutta se ei haittaa, koska olen aina ollut erittäin hoikka ja ajatellut sillä kompensoivani tilannetta. Hyvin vinksahtanutta, tiedän. Nyt kuitenkin olen hyvin epävarma itsestäni, koska näen peilistä lihavan ja epänaisellisen ihmisen, joka ei käy salilla ja turpoaa turpoamistaan. Tästä johtuen muiden ihmisten ihanat kommentit tuntuivat oudoilta. Eivätkö he näe samaa kuin minä? Miten minä voin näyttää heidän mielestään kauniilta kun painan 10 kiloa enemmän kuin kisoissa?

Onhan se selvää, että kehuista tuli hyvä mieli. Ne tulivat myös oikeaan saumaan, koska niiden ansiosta juuri nyt kirjoitan tätä tekstiä ja mietin niitä kommentteja. Voisiko tosiaan olla, että vaadin itseltäni liikaa? Ehkä kelpaankin juuri tällaisena, posket hieman pyöreinä ja ilman pyykkilautavatsaa. Ehkä minun pitäisi oppia, että minulla on niin ihania ystäviä, että heille on aivan sama kuinka monta vatsamakkaraa minulla on ja teenkö 10 leukaa vai yhden. Koska juuri niin ihania he ovat, korvaamattomia.

En olisi koskaan osannut ennakkoon ajatella kuinka vaikeaa itsensä hyväksyminen on. En ollut tyytyväinen kisakuntooni, en ollut tyytyväinen painaessani 43kg, enkä ole tyytyväinen nyt. Silti muiden ihmisten ulkonäköön en kiinnitä mitään huomiota. Ystäväni saavat olla juuri sen kokoisia kuin haluavat ja rakastan heitä kiloista ja kropan mallista riippumatta. Milloin oppisin rakastamaan itseäni samalla tavalla?

Heikki Pohtoa olen fanittanut niin kauan kuin muistan, joten yhteiskuva oli saatava :) Menin lupaamaan Heikille, että elvytän oman saksofoninsoittotaitoni, joten taitaa vuosi 2015 alkaa soittotunneilla.

Toivon myös vuoden 2015 tuovan minulle armollisuutta itseäni kohtaan ja sitä hyvää oloa, joka nyt on hetkellisesti kadoksissa. Niin tai näin, vuosi 2014 oli upea ja kiitos kuuluu niille ihmisille, jotka ovat elämässäni. Olette parhaita.

Rakkaudella, Titi