Pöytä puhtaaksi

Täällä päässä ruutua on oltu hurjan vuoristoradan kyydissä mun pään sisällä. Olen puntaroinut asioita, kelannut ees ja taa, kirjoittanut plussia ja miinuksia ja vaikka mitä. Aiheena on ollut salitreenit ja oikein syöminen. Olen koko tämän vuoden syönyt höttöä ja herkkuja. Olo on ollut väsynyt, nuutunut ja haluton. Päätä on särkenyt vähän väliä ja fiilis on ollut suoraan sanottuna perseestä. Yhdellä viikolla oli kaksi peräkkäistä päivää jolloin en syönyt, enkä juonut mitään. Siis en YHTÄÄN mitään. Sairasta. Paino tippui noiden kahden päivän aikana kolme kiloa. Salilla olen käynyt satunnaisesti jotain rääpimässä. Haahuilin päivästä toiseen huppu syvällä päässä, ilman tavoitteita.

Mutta se siitä kurjuuden maalailusta, koska nyt on mieli putsattu ja uusi voi alkaa puhtaalta pöydältä. Minulla on kirkkaana mielessä tavoite ja keinot. Salille on päästävä ja kovien treenien pariin. Myös ruokailu laitetaan oikealle raiteelle ja saadaan tää tyttö voimaan hyvin ja tekemään rakastamiaan asioita. Saahan yli 30vee sanoa itseään tytöksi?? :) Niin vaan se kisakipinäkin minut löysi vaikka melkein vuoden yritin uskotella itselleni, ettei lavat ole minua varten. Yritin niin kovasti tehdä niin kuin muut halusivat ja miellyttää. Nyt olen päättänyt itsekkäästi tehdä niin kuin minä haluan. Valmentajani Jari Mentula on kanssani samalla sivulla tulevaisuuden suhteen, joten ens viikolla istutaan alas ja laitetaan rokki soimaan!

Tuosta itselle motivaatiokuvaa, että kyllä niitä lihaksia on joskus ollut. (jopa pienet olkapäät) Meinaan muuten olla kovemmassa tikissä kuin koskaan ennen. Nyt loppui jahkailu ja pallottelu. Nyt tehdään!

-Titi

Tämä ei ole parisuhdeblogi!

Olen saanut viime aikoina kommentteja ja kysymyksiä parisuhteestani. Näitä kysyjiä tuntuu ihmetyttävän, miksen julkaise kuvia miehestäni tai muutenkaan kirjoita hänestä juuri mitään. Muutama kommentoi, että muissa blogeissa kerrotaan avoimemmin parisuhdeasioista ja minunkin kuulemma pitäisi.

EI PITÄISI, sanon minä. Tämä ei ole parisuhdeblogi. Olen itsekin törmännyt näihin blogeihin ja kirjoituksiin, joissa kerrotaan avoimesti omasta puolisosta, hänen tekemisistään ja menemisistään. Blogeissa julkaistaan puolison kuvia siinä missä omiakin. Tämä on mielestäni ihan ok jos näin haluaa tehdä. Minä en halua ja senkin pitäisi olla ihan ok. Toki sivuan joissain kirjoituksissani miestäni, koska tekemäni asiat liittyvät väistämättä melko tiiviisti rakkaaseen elämänkumppaniini. Kuitenkin tämä blogi kertoo minusta ja minun ajatuksistani, ei mieheni. Teille kaikille siis tiedoksi, etten ole eronnut ja olen edelleen onnellisesti yhdessä saman miehen kanssa kuin aikaisemmin. Moni tuntui pohtivan, että olen varmaankin eronnut tai vähintäänkin onneton, koska blogissani ei ole yhtään kuvaa miehestäni. Voihan sitä tietysti tällaisiakin asioita miettiä, mutta mieluummin toivoisin kirjoituksieni olevan tarpeeksi mielenkiintoisia, että se riittäisi. Ehkä minun onkin syytä katsoa peiliin ja osoittaa syyttävä sormeni itseeni, koska en kirjoita tarpeeksi mielenkiintoisista asioista vaan lukijat haluavat tietää miehestäni, hänen työstään ja meidän yhteisistä jutuista. Hmm... :)

Pahoittelen, mutta pidän tämän valitsemani linjan edelleen. Toivon, että se riittää.

Iloa ja valoa, Titi

Mikä ihmisiä vaivaa? Eikö ne näe samaa kuin minä?

Törmäsin yllättäviin kommentteihin pari viikkoa sitten kun vietin pikkujouluja PaulaPopeda-risteilyllä. Mieheni oli töissä siellä ja myös Paulan bändissä on tuttuja, joten seuraa riitti. Olin odottanut risteilyä rehellisesti sanottuna tämän vuoden helmikuusta saakka kun tieto keikasta tuli. Paulaa olen fanittanut vuosia ja Popeda on kuin toinen perhe.

Etukäteen jännitin mitä laitan päälleni. Painan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen ja olen joutunut uudistamaan vaatekaappini sisältöä kun 32-kokoiset vaatteet eivät enää mahdu päälle. Laivalle löysin ihanan mekon, joka onneksi oli vielä kokoa S, joten ei tullut enempää kriisiä. Panostin vielä erityispaljon hiuksiin ja meikkiin, koska halusin olla nättinä ihania Popedan äijiä varten :) Joskus tyttö haluaa olla päivän prinsessana.

Nautin totta kai Paulan ja Popedan keikoista, mutta kaikista eniten nautin tuttujen ihmisten kanssa seurustelusta. Näin kavereita, joita olen viimeksi nähnyt muutama vuosi sitten. Oli ihanaa vaihtaa kuulumisia ja huomata, että samanlaisia ihmisiä he ovat välimatkasta ja hiljaiselosta huolimatta.

Mutta nyt niihin kommentteihin. Yllättävän moni kehui ulkonäköäni ja sitä kuinka simpsakalta näytin. Costello nimesi minut Miss Baltic Princessiksi koko yleisön kuullen ja se jos mikä sai tämän tytön itkemään ilosta ja liikutuksesta. Kahta yli-innokasta brittiteiniä jouduin hätistelemään kimpustani ihan olan takaa ja nalkkiin olisin jäänyt, jollei ulkopuolinen mies olisi tullut väliin. Ihana ystäväni kertoi lukevansa blogiani ja kehui rohkeuttani kirjoittaa ulkonäköön liittyvistä asioista. Samainen ystäväni kehui kuinka hyvältä näytin ja kurvit olivat oikeissa paikoissa. Kiitos Susa kauniista sanoistasi.

Itse menin kuitenkin hyvin hämilleni. En ole tottunut kuulemaan kehuja ulkonäöstäni vaan olen se meikittä kulkeva verkkarihousu, joka puhuu paljon ja tykkää ihmisistä. En ole koskaan pitänyt ulkonäöstäni, mutta se ei haittaa, koska olen aina ollut erittäin hoikka ja ajatellut sillä kompensoivani tilannetta. Hyvin vinksahtanutta, tiedän. Nyt kuitenkin olen hyvin epävarma itsestäni, koska näen peilistä lihavan ja epänaisellisen ihmisen, joka ei käy salilla ja turpoaa turpoamistaan. Tästä johtuen muiden ihmisten ihanat kommentit tuntuivat oudoilta. Eivätkö he näe samaa kuin minä? Miten minä voin näyttää heidän mielestään kauniilta kun painan 10 kiloa enemmän kuin kisoissa?

Onhan se selvää, että kehuista tuli hyvä mieli. Ne tulivat myös oikeaan saumaan, koska niiden ansiosta juuri nyt kirjoitan tätä tekstiä ja mietin niitä kommentteja. Voisiko tosiaan olla, että vaadin itseltäni liikaa? Ehkä kelpaankin juuri tällaisena, posket hieman pyöreinä ja ilman pyykkilautavatsaa. Ehkä minun pitäisi oppia, että minulla on niin ihania ystäviä, että heille on aivan sama kuinka monta vatsamakkaraa minulla on ja teenkö 10 leukaa vai yhden. Koska juuri niin ihania he ovat, korvaamattomia.

En olisi koskaan osannut ennakkoon ajatella kuinka vaikeaa itsensä hyväksyminen on. En ollut tyytyväinen kisakuntooni, en ollut tyytyväinen painaessani 43kg, enkä ole tyytyväinen nyt. Silti muiden ihmisten ulkonäköön en kiinnitä mitään huomiota. Ystäväni saavat olla juuri sen kokoisia kuin haluavat ja rakastan heitä kiloista ja kropan mallista riippumatta. Milloin oppisin rakastamaan itseäni samalla tavalla?

Heikki Pohtoa olen fanittanut niin kauan kuin muistan, joten yhteiskuva oli saatava :) Menin lupaamaan Heikille, että elvytän oman saksofoninsoittotaitoni, joten taitaa vuosi 2015 alkaa soittotunneilla.

Toivon myös vuoden 2015 tuovan minulle armollisuutta itseäni kohtaan ja sitä hyvää oloa, joka nyt on hetkellisesti kadoksissa. Niin tai näin, vuosi 2014 oli upea ja kiitos kuuluu niille ihmisille, jotka ovat elämässäni. Olette parhaita.

Rakkaudella, Titi

Onko pakko syödä?

En osannut aavistaa tulevaa kun sain tuomion pitää taukoa salitreeneistä. Mua ei huvita enää syödä. Jonkin aikaa noudatin ruokaohjeita, mutta pikku hiljaa ruokailutottumukset lipuivat takaisin vanhaan, eli syömättömyyteen. Järkyttävintä tässä on se, ettei asia edes hirveästi huoleta minua. Yhdellä Mars-patukalla selviää näppärästi päivän. Eipähän tarvitse kuljettaa eväitä mukana, eikä muutenkaan tarvitse kytätä kellosta seuraavaa ruoka-aikaa. Odottelen vaan kun on nälkä, niin tiedän haukata palan riisikakusta tai juoda kulauksen zero kokiksesta. Mitäs sitten kun se nälkä ei tule?

Pidin kaksi päivää ruokapäiväkirjaa demonstroidakseni teille mitä syön.

Maanantai

aamupala: turkkilaista jogurttia+herajauhetta, vettä 0,5 litraa

lounas: ei mitään

päivällinen: ei mitään

illallinen: turkkilaista jogurttia+herajauhetta, vettä 0,5 litraa

Tiistai

aamupala: kaksi venhäpaahtoleipää, päällä voita, vettä 0,5 litraa

lounas: ei mitään

päivällinen: Mars-patukka + 0,5 litraa zero kokista

illallinen: viipale Oltermannia, 0,5 litraa vettä

Tällaista siis. Jonkin verran olen miettinyt miksi nälkä ei tule. Onko sairastamani syömishäiriö juurtunut jonnekin niin syvälle, että kun aika on "otollinen", se puskee esiin. Ollessani kisadieetillä, tunsin nälkää yhden ainoan kerran 24 viikkoa kestävän dieetin aikana. YHDEN kerran! Muistan silloin pohtineeni, että osaako mieleni sulkea näläntunteen pois kuten sairastaessani. Nyt näyttäisi olevan sama tilanne.

En ole koskaan nauttinut syömisestä. Minulla ei ole lempiruokaa, enkä himoitse mitään ruokaa. Ruokailu ei ole meillä sosiaalinen tapahtuma. Mieheni kyllä pitää ruuasta ja nauttii kun saa esim. herkullisen pihvin eteensä. Minä rakastan tehdä miehelleni ruokaa, koska näen kuinka hän sitä arvostaa ja syö hyvällä ruokahalulla. Kun minun pitäisi syödä, en keksi mitään mitä minun tekisi mieli. En mitään. Makeat herkut ja jälkkärit maistuvat toki aina, mutta kunnon ruoka on yök. Tällä hetkellä olen siis tilanteessa, jossa en tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen aloittanut rauhalliset ja rentouttavat kävelylenkit, jospa se herättäisi kroppani haluamaan ravintoa.

Suurin osa vapaa-ajasta tosin laiskottaa, enkä jaksa tehdä muuta kuin makoilla sohvalla kissojen kanssa ja toljottaa telkkaria. Silloin parasta viihdettä ovat Frendit.

Mun yleinen olotila on näköjään tarttunut myös meidän eläimiin. Sointu nauttii elämästä takkatulen lämmössä.

Huolestuttavaa on kai se, ettei minua huolestuta. Onneksi työhommat ovat pitäneet virkeänä ja eilen saatiin päätökseen yksi tuotanto. Soulmiehet-kiertue päättyi eilen Jyväskylän Paviljonkiin. Sami Saari, Veeti Kallio ja Niko Ahvonen groovasivat hyvällä meiningillä neljässä kaupungissa.

Jos teillä on vinkata hyviä smoothiereseptejä niin laittakaa tulemaan tänne päin. Siinä voisi olla ratkaisu aamupalaongelmaan, jolloin kaikki ruoka tuntuu tulevan samaa reittiä ulos kun menivät alas.

Iloa ja valoa, Titi

Määrittelemätön tauko

En ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan. Syy on yksinkertainen: Ei ole huvittanut. Ehkä on paikallaan avata asiaa hieman.
Huhtikuun kisojen jälkeen olen sairastanut koko ajan. Milloin kurkunpääntulehdus, milloin keuhkoputkentulehdus ja löytyi sitten se mystinen mykoplasmakin. Pari kuukautta sitten sain kuitenkin treeneistä kiinni, ruokavalio toimi ja muutenkin olo oli mahtava. Valmentajan kanssa asetettiin seuraava kisatavoite vuoden 2015 syksylle. Pari viikkoa sitten tuli pysähdys. Olin tehnyt mahtavan hyvän jalkatreenin uudella ohjelmallani. Kuitenkin jo pukkarissa tunsin oloni oudoksi, eikä palkkari saatikka banaani uponnut. Makoilin hetken selälläni ja olo tuntui paremmalta. Jatkoin salilta kauppaan ja kassajonossa meni jalat alta. Silmissä musteni, tuskanhiki nousi otsalle ja vatsassa kiersi. Myös sydämessä tunsin outoja tuntemuksia ja pieniä rytmihäiriöitä. Nopeasti kotiin ja pitkälleen. Olen aikasemminkin kärsinyt rytmihäiriöistä ja sydän lyö muutaman lyönnin ikään kuin väärään tahtiin. Nyt näitä oireita on ollut aikaisempaa useammin ja juuri salitreenien jälkeen. Hemmetin pelottavaa.

Eli mitäs sitten? Taukoa salitreeneistä määrittelemättömäksi ajaksi. Tässä pisteessä siis ollaan. Monta itkua itketty ja sadateltu maailman epäreiluutta. Onneksi valmentajani Jari Mentula on ymmärtäväinen ja jälleen osasi valita oikeat sanat. Itkupotkuraivarit ei auta vaan terveys menee aina edelle.

Siispä olen keskittynyt omiin valmennettaviini ja heidän kanssa työskentelystä saan uskomattoman paljon voimaa ja energiaa. Olen myös nauttinut kiireettömistä vapaailloista oman mieheni ja eläinten kanssa.

Kuvassa meidän perheen vauva, Taimi 3-vee. Kissoja on yhteensä kolme ja siihen soppaan kun lisätään vielä yksi koira, elämää on. Tosin ystävämme sanovat, että tuntuu kuin tulisivat mummolaan kun tulevat meille :) Rauhaisaa siis on ja sehän sopii.

Ystäviä olen tavannut ja yrittänyt ottaa yhteyttä heihin, joiden kanssa en ole treenaamisen takia ehtinyt pitämään yhteyttä. Mieheni työkaverit ovat kuin perhettä ja heitä on aina ihana nähdä. Perjantaina kävin Pakkahuoneella heitä moikkaamassa ja voi kuinka rakkaita ovat.

Tulevana viikonloppuna näen molemmat isosiskoni ja heidän lapsensa, joten ei kai tässä asiat hullummin ole. Minulla on maailman ihanin mies, oma koti, rakkaat eläimet ja parhaimmat ystävät. Salit eivät katoa mihinkään, kuten eivät kisatkaan. Pitää vaan osata sopeutua tähän tilanteeseen.

Asia, joka on mietityttänyt minua pitkään, on tämä blogi. Nyt kun salitreenit ovat kiellettyjä, kannattaako minun enää kirjoittaa kuulumisiani. Toki asiaa on aina vaikka kuinka, mutta jaksatteko lukea...? Viikolla sain yhteydenoton syömishäiriötä kärsivältä henkilöltä, joka pyysi apua ja tukea. Ehdottomasti aion tavata hänet ja yrittää antaa vertaistukea ja kertoa omista kokemuksistani. Kenties se voisi olla aihe, josta voisin jakaa kokemuksiani ja mietteitäni arkisten asioiden lomassa. Laitetaan mietintään.

Iloa ja valoa tulevaan viikkoon.

-Titi

Hatunnosto kisaaville äideille

Nyt on kaksi karsintaa syksyn SM-kisoihin takana ja tuskin on kisailijat ehtineet bikineitään riisua kun jo negatiivinen kirjoittelu alkoi. Törmäsin sosiaalisessa mediassa kisailevien äitien postauksiin, joissa he kertoivat saaneensa erittäin asiattomia kommentteja koskien heidän kykyjään olla hyviä äitejä. Eräs äiti oli jopa joutunut sulkemaan bloginsa tästä johtuen. Miten ahdasmielisiä ihmiset oikeasti voivat olla? Johtuuko mustamaalaaminen ja nimittely kateudesta, kirjoittajan omasta huonosta olosta vai vaan tylsyydestä? Miten kukaan kuvittelee omaavansa oikeuden arvostella äitejä?

Järkytyin melkoisesti luettuani näitä kommentteja, joita kisailevat äidit ovat saaneet. Itselläni ei ole lapsia, mutta ei ole koskaan käynyt mielessänikään, että fitness-kisoihin tähtäävän äidin lapsi olisi laiminlyöty ja heitteillä. Päin vastoin, en voi olla ihailematta näitä upeita äitejä, jotka käyvät töissä, vievät lapsiaan harrastuksiin, tekevät lapsilleen ruokaa, ovat peittelemässä heitä nukkumaan ja ehtivät tämän lisäksi vielä käydä salilla, tehdä aamulenkkejä ja kokata itselleen omat ruuat. Joskus tuntuu, että omassa vuorokaudessani on liian vähän tunteja vaikka minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni. Ihailen miten nämä äidit ehtivät tehdä kaiken ja ovat kaiken lisäksi vielä niitä kisadieettiläisiä, jotka salilla tulevat hymy huulilla vastaan.

Meidän muiden kannattaisi ottaa mallia näistä määrätietoisista äideistä, jotka tietävät mitä haluavat ja sen sijaan, että valittaisivat lihomistaan ja huonoa oloaan syyttäen lasten saantia, nousevat sieltä kotisohvalta ylös ja tekevät mielekkäitä asioita. Uskallan väittää, että kisoihin treenaava ja itsestään huolta pitävä äiti, on hyvä äiti. Lapset voivat hyvin kun äiti voi hyvin. Ja jos kisoihin treenaaminen tekee äidin onnelliseksi, se onnellisuus välittyy taatusti myös lapsille.

Haluan nostaa hattua kaikille teille kisaaville äideille. Olette rohkeita, kauniita, määrätietoisia ja ennen kaikkea loistavia esimerkkejä omille lapsillenne unelmien tavoittelemisesta ja saavuttamisesta.

-Titi

Offikunnon tirkistelyä

Syksyn kisarupeama alkaa tulevana viikonloppuna. Kisaajat ovat timmissä kunnossa ja julkaisevat mielellään itsestään kuvia mm. blogeissa ja Facebookissa. Eikä siinä ole mitään väärää. On sen kunnon eteen niin paljon tehty työtä, että ilman muuta sitä kannattaa kuvata ja laittaa kuvia myös muille ihasteltavaksi ja motivaattoriksi. Totta hitossa meinaan itsekin niitä kuvia julkaista jos vielä kisakuntoon joskus pääsen. Usein törmään kommentteihin, että kisaajat julkaisevat itsestään kuvia ainoastaan kisakunnossa tai lähellä sitä. Niinpä päätin tehdä poikkeuksen. Julkaisen teidän nähtäväksenne kuvat omasta kunnostani tällä hetkellä. Kisasin itse huhtikuussa, jolloin painoa oli noin 54kg. Kesällä meni kuusi viikkoa lorvien, mutta nyt olen reilun kuukauden ollut treeneissä ja omassa ruokavaliossani kiinni. Tällä hetkellä painoa on 67kg.

Siinä ne nyt ovat. Kuten näkyy, ylimääräistä on ja paljon. Kisaajat eivät siis ole kisakunnossa ympäri vuoden. Tosin joillekin kertyy hyvin hyvin vähän läskiä offilla, mutta itse kuulun siihen ryhmään, joille läskiä tarttuu. Sais vaan tarttua vähän muuallekin kun tohon ahteriin :) Toisaalta, mitä silläkään on väliä kun treenit kulkee, ruoka maistuu ja olo on kaikin puolin vahva ja terve.

Hurjat tsempit vielä kaikille kisaajille!

-Titi