Tasapainon löytämisen vaikeus

Nyt kun minulla on takana 2,5 vuotta tavoitteellista treenaamista, ohjeiden mukaan syömistä ja yksi kisadieetti, uskon omaavani edes pienet meriitit kirjoittaa fitness-elämäntavan ja ns. normaalin elämäntavan tasapainottamisesta.

Omista bikini fitness-kisoistani on jo muutamia viikkoja kulunut. Kroppa on palautunut kisadieetistä hitaanlaisesti. Ensimmäisenä kisojen jälkeisenä viikkona ruoka ei pysynyt sisällä ollenkaan ja sen jälkeen olen sairastellut flunssaa, poskiontelon-, kurkunpään- ja keuhkoputkentulehduksia ja nämä kaikki samaan aikaan. Lisäksi olen kärsinyt kuumeilusta ja migreenistä. Takana on ainostaan yksi ehjä treeniviikko kisojen jälkeen. Tällä hetkellä kehoni on kuitenkin onneksi löytänyt balanssin.

Kuten monet teistä tietävät, minulla on taustalla sairastettu anoreksia. Tästä johtuen sain mielestäni kohtuuttoman paljon varoituksia kisadieetin vaarallisuudesta niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Ihmiset tuntuivat olevan huolissaan, miten osaan suhtautua kehooni kisadieetin jälkeen. Anoreksiaa sairastaessani ihannoin luurangonlaihaa vartaloani ja 43 kiloisena näin itseni yhä lihavana. Tästä syystä nämä varoittelijat epäilivät, että minulle jää kisadieetti ns. "päälle". He epäilivät, etten osaa suhtautua oikein kun kisapäivän jälkeen vaaka väistämättä näyttää suurempaa lukemaa kuin dieetillä. Olin kuin merkitty maalitaulu, jolle monet kokivat velvollisuudekseen tulla antamaan neuvoja.

Aluksi en noteerannut näitä maalattuja uhkakuvia mitenkään, mutta kisojen lähestyessä, ne alkoivat ärsyttää minua. Harmitti, että puolitutut luulivat tietävänsä minua paremmin pääni sisällä olevat ajatukset. En olisi koskaan lähtenyt kisadieetille jos olisin ollut hitusenkaan epävarma, kestänkö kropan muutokset kisojen jälkeen. Mutta kun minä olin varma!!

Kisadieetin neljä viimeistä viikkoa olivat melko raskaat. En saanut enää nukuttua, olin haluton tarttumaan mihinkään, koko ajan paleli ja ajatus ei toiminut. Eniten kuitenkin inhosin peilikuvaani. En pitänyt törröttävistä kylkiluistani, rimpulakäsistäni ja lommoposkistani. Kropastani pisti luita esiin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Painokin laski, mutta se pysyi lihaksikkuuteni ansiosta kuitenkin viidellä alkavalla luvulla. Kaikki tämä johti siihen, etten halunnut enää nähdä itseäni alasti. Pidin lököttäviä housuja ja ylisuuria paitoja peittääkseni laihuuteni. Itse tiesin riutuneen olemukseni kuuluvan asiaan kisadieetillä, mutta en halunnut järkyttää asiasta tietämättömiä läheisiäni.

Olin kuitenkin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut näistä ajatuksistani. Sehän tarkoitti, että olen oikeasti selvinnyt anoreksian mustista haamuista myös henkisesti. Minusta oli ihanaa kun en pitänyt ulkomuodostani. Se oli minulle hyvä merkki ja käänteentekevä hetki. Tunsin itseni ja sisimpäni läpikotaisin, enkä kuullut hälytyskellojen soivan. Olin tosiaan jättänyt anoreksian taakse. Menneisyyteeni se kuuluu aina ja niin pitääkin, koska se on yksi syy miksi olen juuri tällainen kuin olen. Anoreksian ansiosta olen kokemuksia rikkaampi ja pystyn toivottavasti ammentamaan näistä kokemuksistani tulevaisuudessa myös muille.

Kisapäivänä painoni oli noin 53-54kg. En ole varma, koska ei se minua edes kiinnostanut. Painoa minulle on kisojen jälkeen tullut 6-7kg, joka on itse asiassa hyvin vähän. En ole kertaakaan kisojen jälkeen stressannut lisääntyvistä kiloistani ja syömistenkin kanssa olen ottanut hyvinkin rennosti. Herkutellut olen juuri silloin kun on siltä tuntunut :) Siksi yllätyinkin suuresti kun kaksi kanssakilpailijaani ottivat minuun yhteyttä ja tuskailivat painonnousustaan. He olivat ahdistuneita lihasten päälle ilmestyneestä rasvasta ja yrittivät kynsin pitää kiinni kisapainostaan. Tulin hyvin surulliseksi heidän ahdistuksestaan. En tiennyt miten olisin voinut ymmärrettävästi selittää, että painon kuuluukin nousta ja lihasten ja ihon väliin muodostunut suojaneste on normaalia. Samalla ymmärsin kuinka terveellisesti osaan itse suhtautua omaan kehooni. Olen sairastanut syömishäiriön ja sen ansiosta minulla on terveempi minäkuva kuin niillä, joilla ei syömishäiriötaustaa ole. Nämä kaksi kanssakilpailijaani alkoivat ihannoida kisakuntoisia vartaloitaan, koska olivat ensimmäistä kertaa elämässään niin hoikassa kunnossa. Itse olen ollut sairaalloisen laiha, tiedän mitä oireita se tuo mukanaan, enkä enää koskaan halua joutua siihen tilanteeseen. Loppupeleissä olen siis mieleltäni vahvempi ja turhaan minua varoiteltiin kisadieetistä. Hyväähän ihmiset tarkoittivat, mutta kannattaisi puhua kisadieetin ja sen jälkeisestä elämästä myös niille, jotka syömishäiriötä eivät ole sairastaneet.

Kaikessa on kyse oikean tasapainon löytämisestä. En tietenkään väitä, että kaikki kisadieetin läpikäyneet alkavat murehtia takaisin tulevia kilojaan ja sairastuvan sen vuoksi syömishäiriöön. Mutta väitän, että anoreksian sairastaneena ja siitä yli päässeenä, minulla oli parhaat mahdolliset lähtökohdat kisadieetille. Osasin ajatella sen puolen vuoden projektina ja sen jälkeen oli paluu normaaliin. Kisadieetti ei siis ole kehon normaali olotila. Jokaisen täytyy itse löytää itselleen sopiva tasapaino syömisten ja treenien suhteen. Joku haluaa pitäytyä tarkassa ruokavaliossa ja ottavat mukisematta vastaan ne väistämättömät lisäkilot. Joku haluaa ottaa rennommin ja herkutella, eikä edes katso vaakaa päin. Tässäkin tapauksessa pitää muistaa tasapaino. +20kg kisapäivän jälkeen lyhyessä ajassa ei ole terveellistä.

Minun tasapainoni on puhtaiden ruokien syöminen, herkuttelu kun siltä tuntuu ja säännöllinen treenaaminen. Tällä hetkellä tunnen itseni terveeksi, iloiseksi ja vahvaksi. Nautin pehmentyneestä ulkomuodostani ja pysähdyn peilin eteen hyvillä mielin.

Tämä kuva on kesältä 2013. Painoa oli 63kg ja näihin aikoihin olen valmentajalleni sanonut, että kisadieetin jälkeen haluan päästä juuri tähän samaan kuntoon. Oloni oli energinen. Oli muuten ensimmäinen kerta elämässäni kun painoin yli 60kg.

Tämä kuva on otettu huhtikuussa 2014. Noin pari viikkoa ennen kisoja. Painoa on noin 55kg ja jalassa siis samat housut kuin yläkuvassa.

Kuvia katsomalla ei liene epäselvää kummassa seisoo elämäniloinen ja terve ihminen. Muistakaa, että kisakunto on ohimenevää ja kestää päivän. Loput päivät vuodesta meidän kannattaa elää terveessä kehossa terveellä mielellä.

Rakkaudella, Titi

Paha paha fitness

Viime aikoina on ahkerasti, varsinkin netissä, kirjoiteltu kuinka on "fitnessähky" tai kuinka rasittavaa on kun "uusia kisailijoita tulee kuin sieniä sateella" tai "en tiedä viitsinkö enää harrastaa fitnesslajia kun kuka tahansa Maija Meikäläinen treenaa nykyään kisoihin" ym. Hämilläni olen lukenut näitä negatiivisia kirjoituksia ja ihmetellyt, että mistäs nyt tuulee.

Ihmisiä tuntuu ärsyttävän kun fitnessblogeja kirjoittaa joka toinen ja vähintäänkin joka kolmas salilla kävijä treenaa kisoihin. Olen huomannut, että usein nämä kiukuttelevat kirjoittajat ovat niitä, jotka kovaan ääneen kailottavat käyneensä salilla jo paljon ennen tämän ns. fitnessvillityksen alkamista. Ihan kuin se tekisi jostain uskottavamman treenaajan jos hän on käynyt salilla vähintään 10 vuotta. En ymmärrä mitä pahaa on lajin suosion kasvamisessa.

Ensiksikin, yhä useampi ihminen on herännyt huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään. He ovat nousseet sieltä kotisohvalta salille ja vaihtaneet sipsipussin kaurapuuroon. Ylipainoiset pääsevät normaalipainoon ja heidän elämänlaatunsa paranee.

Toiseksi, esim. valmentajat, personal trainerit, kuntosaliyrittäjät, lisäravinne- ja vaatevalmistajat, työllistyvät entistä paremmin ja voivat ehkä palkata lisää työntekijöitä. Saattaa syntyä jopa uusia yrittäjiä edellä mainituille aloille ja näin joku onnellinen saattaa päästä tekemään unelmiensa työtä.

Kolmanneksi, laji saa näkyvyyttä. Kun kilpailijat fitnesslajeissa lisääntyvät, media alkaa pikku hiljaa kiinnostua ja toivon mukaan noteeraamaan fitnesslajit laajemmin, niiden ansaitsemalla näkyvyydellä. Kyllä niitä suomalaisia Maailman- ja Euroopanmestareita löytyy, mutta kovin hys hys on media niistä ollut. Esimerkiksi hiihdossa media kertoo jokaikisen suomalaisen sijoituksen, oli se sitten vaikka viimeinen. Jääkiekkoon ei kannata edes mennä. Jokainen tietää sen lajin näkyvyyden tason.

Neljänneksi, kilpailujen taso nousee. Mitä enemmän kilpailijoita, sitä kovempi taso. Varmasti on mielekkäämpää kisata 20 kilpakumppanin joukossa kuin seistä lavalla kolmen muun kilpailijan kanssa. Näin pystytään lähettämään kansainvälisiin kilpailuihin suuresta kilpailijajoukosta se kaikkein potentiaalisin menestyjä.

Emmekö voisi iloita lajin kasvavasta suosiosta, ennemmin kuin mustamaalata sitä? Annetaan kaikkien halukkaiden pitää blogia ja treenata kisoihin. Varmasti jossain joku motivoituu tekemään elämäntapamuutoksen luettuaan blogia ja huomatessaan tämän ihmisen onnistuneen siinä. Ja kun joku huomaa naapurin treenaavan bikini fitness-kisoihin, hän saattaa itsekin innostua yrittämään. Näin saamme kynnystä kisalavoille astumiselle madaltumaan ja yhä useampi upeita ihmisiä löytää tämän upean fitnessmaailman. Jotkut jäävät, jotkut eivät, mutta annetaan kaikille mahdollisuus.

Sunnuntaiterveisin, Titi

Karhunpoika sairastaa

Mä olen kipeä. Se on mälsää. Olen onneksi tosi harvoin kipeä (koputan puuta), mutta silloin kun olen, olen vähän kuin sen lastenlaulun karhunpoika, jota pitää helliä. Mua pitää hoivata ja silittää päätä.

Maanantaina mulla oli pitkästä aikaa kunnon migreeni, joka ilmeisesti ounasteli tätä tulevaa flunssaa. Tiistaina olikin sitten jo kurkku kipeä, pää täynnä räkää ja voimat nollissa. Mitä minä tein? Menin salille, tietenkin. Mulla oli selkäpäivä ja maastavedossa tunsin kuinka molemmat reidet jumahti ihan totaalisesti. Ne vaan meni niin juntturaan, etten pystynyt edes venyttelemään niitä kun sattui ihan hulluna. Kysytään taas, että mitä minä tein? No levähdin hetken, psyykkasin itteni, purin huulta ja tein maastavedot. Takareisiä juimi ja päähän koski, mutta periksi ei tietenkään anneta. Sisulla vedin koko treenin loppuun ja ajattelin, että jaloissa vaan kalvot kiristää. Illan aikana alkoi olo huonontua ja nousi lämpöä. Poskionteloita särki jopa niin lujaa, että jouduin turvautumaan Buranaan. Tiedoksi, etten yleensä koskaan ota särkylääkettä kuin äärimmäisessä hädässä, koska migreeniin joudun noita lääkkeitä syömään ihan tarpeeksi. Kaiken kukkuraksi alkoi pieni korvasärky, joka säikäytti. Kuulen ainoastaan toisella korvalla, joten sitä varjelen viimeiseen asti.

Ilta meni sohvalla ja kuulostelin oloani jatkuvasti. Jos se on vaan pientä flunssaa, niin kyllähän salille voi mennä, eikö?? Eilen heräsin tukkoiseen oloon ja uutena oireena tuli pieni painon tunne rintaan. Yskitti ja väsytti. No okei, ei sitten salille tänään, mutta huomenna ainakin!! Vappuaatto meni siis yksin kotona. Telkkarista ei tullut mitään katsottavaa, joten viihdytin itseäni tuijottamalla Viidakon tähtösiä :)

Tänään olin kovasti menossa salille heti puolen päivän aikaan. No joo, saahan sitä haaveilla. Heräsin jo kasilta vain raahautuakseni alakertaan jatkamaan unia sohvalle. Päätä ei onneksi särje enää, eikä korvaa, mutta muuten pää on pinkeä kuin ilmapallo. Poskiontelot ovat täynnä painetta ja koko pää tuntuu painavan sata kiloa. Hengästyttää ja väsyttää. Ruoka ei tietenkään maistu, joten olen antanut itselleni luvan syödä juuri sitä mikä alas menee.

Saan itseni jatkuvasti kiinni ajatuksesta, että milloin voin mennä salille. Milloin on liian kipeä? Kuten kerroin, en ole kovin usein kipeänä ja flunssia en ole yleensä noteerannut mitenkään. Nyt on kuitenkin kovasti varoiteltu jälkitaudeista ja erään tuttavani ystävän menehdyttyä flunssan jälkitautiin kolmikymppisenä, olen tullut varovaisemmaksi. Niinpä jouduin pitkin hampain myöntämään itselleni, että nyt olen liian sairas treenaamaan. Nyt on pakko kuunnella omaa oloa ja painaa jarrua. Niin kurjaa kuin se onkin, päätin pitää lepoa koko loppuviikon. Haluan sairastaa tämän taudin kertalaakista pois, joten silloin ei hötkyillä. Sitä paitsi mitä haittaa on yhdestä lepoviikosta? Ei niin mitään. Sairastuminen on kroppani tapa sanoa, että hidasta ja lepää, nyt en jaksa. Olen oppinut pitämään tästä kropasta niin paljon, että sehän saa mitä haluaa ja tällä hetkellä se haluaa lepoa. Jos makuuasennossa on paljon mukavampi olla kuin istumassa tai seisomassa, niin tajuaa tällainen vähä-älyinenkin ottaa iisisti. Hömppäleffat olen jo kaivanut esille, peiton ja tyynyn tuonut sohvalle, joten sinne siis.

"Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme."

Voihan toukokuun aloittaa näinkin. On tämä miljoona kertaa parempi tapa kuin krapulaisena....

-Titi