Hatunnosto kisaaville äideille

Nyt on kaksi karsintaa syksyn SM-kisoihin takana ja tuskin on kisailijat ehtineet bikineitään riisua kun jo negatiivinen kirjoittelu alkoi. Törmäsin sosiaalisessa mediassa kisailevien äitien postauksiin, joissa he kertoivat saaneensa erittäin asiattomia kommentteja koskien heidän kykyjään olla hyviä äitejä. Eräs äiti oli jopa joutunut sulkemaan bloginsa tästä johtuen. Miten ahdasmielisiä ihmiset oikeasti voivat olla? Johtuuko mustamaalaaminen ja nimittely kateudesta, kirjoittajan omasta huonosta olosta vai vaan tylsyydestä? Miten kukaan kuvittelee omaavansa oikeuden arvostella äitejä?

Järkytyin melkoisesti luettuani näitä kommentteja, joita kisailevat äidit ovat saaneet. Itselläni ei ole lapsia, mutta ei ole koskaan käynyt mielessänikään, että fitness-kisoihin tähtäävän äidin lapsi olisi laiminlyöty ja heitteillä. Päin vastoin, en voi olla ihailematta näitä upeita äitejä, jotka käyvät töissä, vievät lapsiaan harrastuksiin, tekevät lapsilleen ruokaa, ovat peittelemässä heitä nukkumaan ja ehtivät tämän lisäksi vielä käydä salilla, tehdä aamulenkkejä ja kokata itselleen omat ruuat. Joskus tuntuu, että omassa vuorokaudessani on liian vähän tunteja vaikka minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni. Ihailen miten nämä äidit ehtivät tehdä kaiken ja ovat kaiken lisäksi vielä niitä kisadieettiläisiä, jotka salilla tulevat hymy huulilla vastaan.

Meidän muiden kannattaisi ottaa mallia näistä määrätietoisista äideistä, jotka tietävät mitä haluavat ja sen sijaan, että valittaisivat lihomistaan ja huonoa oloaan syyttäen lasten saantia, nousevat sieltä kotisohvalta ylös ja tekevät mielekkäitä asioita. Uskallan väittää, että kisoihin treenaava ja itsestään huolta pitävä äiti, on hyvä äiti. Lapset voivat hyvin kun äiti voi hyvin. Ja jos kisoihin treenaaminen tekee äidin onnelliseksi, se onnellisuus välittyy taatusti myös lapsille.

Haluan nostaa hattua kaikille teille kisaaville äideille. Olette rohkeita, kauniita, määrätietoisia ja ennen kaikkea loistavia esimerkkejä omille lapsillenne unelmien tavoittelemisesta ja saavuttamisesta.

-Titi

Offikunnon tirkistelyä

Syksyn kisarupeama alkaa tulevana viikonloppuna. Kisaajat ovat timmissä kunnossa ja julkaisevat mielellään itsestään kuvia mm. blogeissa ja Facebookissa. Eikä siinä ole mitään väärää. On sen kunnon eteen niin paljon tehty työtä, että ilman muuta sitä kannattaa kuvata ja laittaa kuvia myös muille ihasteltavaksi ja motivaattoriksi. Totta hitossa meinaan itsekin niitä kuvia julkaista jos vielä kisakuntoon joskus pääsen. Usein törmään kommentteihin, että kisaajat julkaisevat itsestään kuvia ainoastaan kisakunnossa tai lähellä sitä. Niinpä päätin tehdä poikkeuksen. Julkaisen teidän nähtäväksenne kuvat omasta kunnostani tällä hetkellä. Kisasin itse huhtikuussa, jolloin painoa oli noin 54kg. Kesällä meni kuusi viikkoa lorvien, mutta nyt olen reilun kuukauden ollut treeneissä ja omassa ruokavaliossani kiinni. Tällä hetkellä painoa on 67kg.

Siinä ne nyt ovat. Kuten näkyy, ylimääräistä on ja paljon. Kisaajat eivät siis ole kisakunnossa ympäri vuoden. Tosin joillekin kertyy hyvin hyvin vähän läskiä offilla, mutta itse kuulun siihen ryhmään, joille läskiä tarttuu. Sais vaan tarttua vähän muuallekin kun tohon ahteriin :) Toisaalta, mitä silläkään on väliä kun treenit kulkee, ruoka maistuu ja olo on kaikin puolin vahva ja terve.

Hurjat tsempit vielä kaikille kisaajille!

-Titi

Viikko pakettiin, kuvien kera tietty

Tiedättekö sen tunteen kun mitään ei tapahdu ja kaikki junnaa paikoillaan? Minulla on ollut sellainen tunne jo pitemmän aikaa. Johtuu tietenkin työttömyydestäni kun päivän kohokohta on salilla käynti ja koiran kanssa ulkoilu. Melko säälittävää. Loput päivästä meneekin lorviessa, enkä saa edes normaaleihin kotitöihin tartuttua. (onnea vaan miehelleni). Noh, viime viikko oli jotain ihan muuta. Asioita oli hoidettavana ja suhasin paikasta toiseen kuin heikkopäinen. Ja vitsi kun oli kivaa!

Aloitetaas siis alusta. Viime viikon maanantaina lähdin ajelemaan Raumalle siskoni luokse. Tiistaina oli aikainen lähtö Helsinkiin Pirittan sinkun äänityksiin. Mulla oli siis edessä ruokapreppaus. Yök. Tyhmää ruuanlaittoa, mutta pakko se oli väsätä eväät valmiiksi. Lykkäsin ja lykkäsin koko sunnuntain ruokien laittamista ja niin siinä sitten kävi, että kello kymmenen illalla mä paistan jauhelihapihvejä.

Olin erittäin ylpeä itsestäni kun sain maanantai-illan ja koko tiistai päivän ruuat valmiiksi. Mä alan oppia :) Ihan ilman haavereita en kuitenkaan selvinnyt. Sain kipeän palovamman käteeni meidän tyhmästä uunista. Mieheni oli tosin sitä mieltä, että uuni oli täysin syytön tähän haaveriin, mutta olen kohteliaasti eri mieltä.

Tiistaina lähdimme siskoni Pirittan kanssa aikaisin aamulla Helsinkiin, joten päätin syödä aamupalani vasta matkalla. Huoltoasemalta kuumaa vettä kaurahiutaleiden sekaan, tarkkaan punnittu mehukeitto samaan syssyyn ja namsk. Maistui ihan oikealta puurolta. Proteiinijauhe ja glutamiini menivät näppärästi sheikkereissä.

Mä olen ihan sävy sävyyn purnukoitteni ja kylmälaukkuni kanssa.

Hesassa oli kivaa vaikka päivä olikin pitkä. Siskolleni tuo seitsemän tunnin rutistus oli melkoisen rankka. Mulla ei ollut mitään hätää kun surffailin netissä ja söin eväitäni. Välillä leikin myös paparazzia.

Salakuvaaja iski jälleen.

Keskiviikkona kotiuduin ja ehdin jopa pari päivää huilia. Salilla tietty kävin. Perjantaina olikin sitten taas eväiden kokkausta. Lähdin lauantaina Pirittan mukaan Sieviin kun sillä oli siellä keikka. Oli muuten tajuttoman pitkä matka. Mä en ole kovin hyvä matkaseuralainen kun yleensä nukun, mutta nyt oli sen verran juoruilua, ettei uni yllättänyt. Eväitäni söin mitä ihmeellisimmissä paikoissa: Parkkipaikalla, bussipysäkillä, autossa, levähdyspaikalla ym.

Kahden naisen yhden yön kamat sullottuna auton takakonttiin.

Itse keikkapaikka, Urjanlinna, oli todella kaunis.

Yövyimme neljän hengen mökissä ja mulle tuli ihan retkeilyfiilis. Mökissä oli kosteankuuma ja siellä haisi just sellaiselle kun lapsena teltassa.

Taas mä söin. Tällä kertaa mökissä. Niin ja oli mulla muutakin kuin kukkakaalia ja tomaattia. Nälkä oli vaan niin kova, etten ehtinyt kuvailemaan kun piti lapata ruokaa ääntä kohti.

Sunnuntaina startattiin auto tasan klo 9.00, että oltaisiin edes jotenkin ihmisten aikoihin kotona. Jälleen söin aamupalani matkalla. Tällä kertaa huoltoaseman pihassa. Myös siskollani oli omat eväät. Molemmat sitten roudattiin kylmälaukkumme auton viereen ja rupesimme aterioimaan. Sitä ennen oltiin tietenkin käyty ostamassa jo legendaariseksi muodostunutta kuumaa vettä. Jossain kohtaa havahduimme, että olimme keskellä parkkipaikkaa, auton ovet selälleen auki ja kylmälaukut maassa. Istuimme autossa ja lapioimme puuroa naamaan. Eihän siitä voinut seurata muuta kuin hervoton naurukohtaus. Kuvittelimme kuinka ihmiset surkuttelivat, ettei meillä ollut rahaa kuin 0,50€ maksavaan kuumaan veteen ja surkeina söimme omia eväitä autossa. Naurettiin vedet silmissä!

Mä yritin olla vakava...

Sunnuntaina kotiin päästyäni olikin melko väsynyt fiilis. Oikaisin hetkeksi sohvalle ja hups kun siinä menikin pari tuntia nukkuessa. Noh, lihakset kasvaa levossa :)

Eilen nukuin pitkään ja nautin jalkatreenistä, joka jostain kumman syystä uppos tajuttoman hyvin. Varsinkin pohkeet sain ihan tuleen. Jei mii :) Melkein teki mieli laulaa Keekin Liekeissä, mut en sit kuitenkaan... Tänään voin ottaa vielä ihan lunkisti, mutta huomenna ruokaralli jälleen jatkuu. Torstaina lähden nimittäin Raumalle ja perjantaina suunnataan Hesaan, lauantaina Lohjalle ja sieltä takas Raumalle. On tiedossa ihan superhauska viikonloppu. Tiedän sen jo nyt. Syksyn kisaajien urakka alkaa tulevana viikonloppuna Jyväskylästä, joten tajuttomat tsempit kaikille lavalle nouseville. Olen niiiiiin hengessä mukana vaikka en katsomoon pääsekään.

Yritän päivittää kuulumisiani useammin, ettei näistä postauksista tule pitkiä kuin nälkävuosi. Lämmin kiitos jos jaksoit lukea loppuun saakka.

-Titi