Maanantaina mulla oli pitkästä aikaa kunnon migreeni, joka ilmeisesti ounasteli tätä tulevaa flunssaa. Tiistaina olikin sitten jo kurkku kipeä, pää täynnä räkää ja voimat nollissa. Mitä minä tein? Menin salille, tietenkin. Mulla oli selkäpäivä ja maastavedossa tunsin kuinka molemmat reidet jumahti ihan totaalisesti. Ne vaan meni niin juntturaan, etten pystynyt edes venyttelemään niitä kun sattui ihan hulluna. Kysytään taas, että mitä minä tein? No levähdin hetken, psyykkasin itteni, purin huulta ja tein maastavedot. Takareisiä juimi ja päähän koski, mutta periksi ei tietenkään anneta. Sisulla vedin koko treenin loppuun ja ajattelin, että jaloissa vaan kalvot kiristää. Illan aikana alkoi olo huonontua ja nousi lämpöä. Poskionteloita särki jopa niin lujaa, että jouduin turvautumaan Buranaan. Tiedoksi, etten yleensä koskaan ota särkylääkettä kuin äärimmäisessä hädässä, koska migreeniin joudun noita lääkkeitä syömään ihan tarpeeksi. Kaiken kukkuraksi alkoi pieni korvasärky, joka säikäytti. Kuulen ainoastaan toisella korvalla, joten sitä varjelen viimeiseen asti.
Ilta meni sohvalla ja kuulostelin oloani jatkuvasti. Jos se on vaan pientä flunssaa, niin kyllähän salille voi mennä, eikö?? Eilen heräsin tukkoiseen oloon ja uutena oireena tuli pieni painon tunne rintaan. Yskitti ja väsytti. No okei, ei sitten salille tänään, mutta huomenna ainakin!! Vappuaatto meni siis yksin kotona. Telkkarista ei tullut mitään katsottavaa, joten viihdytin itseäni tuijottamalla Viidakon tähtösiä :)
Tänään olin kovasti menossa salille heti puolen päivän aikaan. No joo, saahan sitä haaveilla. Heräsin jo kasilta vain raahautuakseni alakertaan jatkamaan unia sohvalle. Päätä ei onneksi särje enää, eikä korvaa, mutta muuten pää on pinkeä kuin ilmapallo. Poskiontelot ovat täynnä painetta ja koko pää tuntuu painavan sata kiloa. Hengästyttää ja väsyttää. Ruoka ei tietenkään maistu, joten olen antanut itselleni luvan syödä juuri sitä mikä alas menee.
Saan itseni jatkuvasti kiinni ajatuksesta, että milloin voin mennä salille. Milloin on liian kipeä? Kuten kerroin, en ole kovin usein kipeänä ja flunssia en ole yleensä noteerannut mitenkään. Nyt on kuitenkin kovasti varoiteltu jälkitaudeista ja erään tuttavani ystävän menehdyttyä flunssan jälkitautiin kolmikymppisenä, olen tullut varovaisemmaksi. Niinpä jouduin pitkin hampain myöntämään itselleni, että nyt olen liian sairas treenaamaan. Nyt on pakko kuunnella omaa oloa ja painaa jarrua. Niin kurjaa kuin se onkin, päätin pitää lepoa koko loppuviikon. Haluan sairastaa tämän taudin kertalaakista pois, joten silloin ei hötkyillä. Sitä paitsi mitä haittaa on yhdestä lepoviikosta? Ei niin mitään. Sairastuminen on kroppani tapa sanoa, että hidasta ja lepää, nyt en jaksa. Olen oppinut pitämään tästä kropasta niin paljon, että sehän saa mitä haluaa ja tällä hetkellä se haluaa lepoa. Jos makuuasennossa on paljon mukavampi olla kuin istumassa tai seisomassa, niin tajuaa tällainen vähä-älyinenkin ottaa iisisti. Hömppäleffat olen jo kaivanut esille, peiton ja tyynyn tuonut sohvalle, joten sinne siis.
"Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme."
Voihan toukokuun aloittaa näinkin. On tämä miljoona kertaa parempi tapa kuin krapulaisena....
-Titi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti