Omista bikini fitness-kisoistani on jo muutamia viikkoja kulunut. Kroppa on palautunut kisadieetistä hitaanlaisesti. Ensimmäisenä kisojen jälkeisenä viikkona ruoka ei pysynyt sisällä ollenkaan ja sen jälkeen olen sairastellut flunssaa, poskiontelon-, kurkunpään- ja keuhkoputkentulehduksia ja nämä kaikki samaan aikaan. Lisäksi olen kärsinyt kuumeilusta ja migreenistä. Takana on ainostaan yksi ehjä treeniviikko kisojen jälkeen. Tällä hetkellä kehoni on kuitenkin onneksi löytänyt balanssin.
Kuten monet teistä tietävät, minulla on taustalla sairastettu anoreksia. Tästä johtuen sain mielestäni kohtuuttoman paljon varoituksia kisadieetin vaarallisuudesta niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Ihmiset tuntuivat olevan huolissaan, miten osaan suhtautua kehooni kisadieetin jälkeen. Anoreksiaa sairastaessani ihannoin luurangonlaihaa vartaloani ja 43 kiloisena näin itseni yhä lihavana. Tästä syystä nämä varoittelijat epäilivät, että minulle jää kisadieetti ns. "päälle". He epäilivät, etten osaa suhtautua oikein kun kisapäivän jälkeen vaaka väistämättä näyttää suurempaa lukemaa kuin dieetillä. Olin kuin merkitty maalitaulu, jolle monet kokivat velvollisuudekseen tulla antamaan neuvoja.
Aluksi en noteerannut näitä maalattuja uhkakuvia mitenkään, mutta kisojen lähestyessä, ne alkoivat ärsyttää minua. Harmitti, että puolitutut luulivat tietävänsä minua paremmin pääni sisällä olevat ajatukset. En olisi koskaan lähtenyt kisadieetille jos olisin ollut hitusenkaan epävarma, kestänkö kropan muutokset kisojen jälkeen. Mutta kun minä olin varma!!
Kisadieetin neljä viimeistä viikkoa olivat melko raskaat. En saanut enää nukuttua, olin haluton tarttumaan mihinkään, koko ajan paleli ja ajatus ei toiminut. Eniten kuitenkin inhosin peilikuvaani. En pitänyt törröttävistä kylkiluistani, rimpulakäsistäni ja lommoposkistani. Kropastani pisti luita esiin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Painokin laski, mutta se pysyi lihaksikkuuteni ansiosta kuitenkin viidellä alkavalla luvulla. Kaikki tämä johti siihen, etten halunnut enää nähdä itseäni alasti. Pidin lököttäviä housuja ja ylisuuria paitoja peittääkseni laihuuteni. Itse tiesin riutuneen olemukseni kuuluvan asiaan kisadieetillä, mutta en halunnut järkyttää asiasta tietämättömiä läheisiäni.
Olin kuitenkin äärimmäisen onnellinen ja helpottunut näistä ajatuksistani. Sehän tarkoitti, että olen oikeasti selvinnyt anoreksian mustista haamuista myös henkisesti. Minusta oli ihanaa kun en pitänyt ulkomuodostani. Se oli minulle hyvä merkki ja käänteentekevä hetki. Tunsin itseni ja sisimpäni läpikotaisin, enkä kuullut hälytyskellojen soivan. Olin tosiaan jättänyt anoreksian taakse. Menneisyyteeni se kuuluu aina ja niin pitääkin, koska se on yksi syy miksi olen juuri tällainen kuin olen. Anoreksian ansiosta olen kokemuksia rikkaampi ja pystyn toivottavasti ammentamaan näistä kokemuksistani tulevaisuudessa myös muille.
Kisapäivänä painoni oli noin 53-54kg. En ole varma, koska ei se minua edes kiinnostanut. Painoa minulle on kisojen jälkeen tullut 6-7kg, joka on itse asiassa hyvin vähän. En ole kertaakaan kisojen jälkeen stressannut lisääntyvistä kiloistani ja syömistenkin kanssa olen ottanut hyvinkin rennosti. Herkutellut olen juuri silloin kun on siltä tuntunut :) Siksi yllätyinkin suuresti kun kaksi kanssakilpailijaani ottivat minuun yhteyttä ja tuskailivat painonnousustaan. He olivat ahdistuneita lihasten päälle ilmestyneestä rasvasta ja yrittivät kynsin pitää kiinni kisapainostaan. Tulin hyvin surulliseksi heidän ahdistuksestaan. En tiennyt miten olisin voinut ymmärrettävästi selittää, että painon kuuluukin nousta ja lihasten ja ihon väliin muodostunut suojaneste on normaalia. Samalla ymmärsin kuinka terveellisesti osaan itse suhtautua omaan kehooni. Olen sairastanut syömishäiriön ja sen ansiosta minulla on terveempi minäkuva kuin niillä, joilla ei syömishäiriötaustaa ole. Nämä kaksi kanssakilpailijaani alkoivat ihannoida kisakuntoisia vartaloitaan, koska olivat ensimmäistä kertaa elämässään niin hoikassa kunnossa. Itse olen ollut sairaalloisen laiha, tiedän mitä oireita se tuo mukanaan, enkä enää koskaan halua joutua siihen tilanteeseen. Loppupeleissä olen siis mieleltäni vahvempi ja turhaan minua varoiteltiin kisadieetistä. Hyväähän ihmiset tarkoittivat, mutta kannattaisi puhua kisadieetin ja sen jälkeisestä elämästä myös niille, jotka syömishäiriötä eivät ole sairastaneet.
Kaikessa on kyse oikean tasapainon löytämisestä. En tietenkään väitä, että kaikki kisadieetin läpikäyneet alkavat murehtia takaisin tulevia kilojaan ja sairastuvan sen vuoksi syömishäiriöön. Mutta väitän, että anoreksian sairastaneena ja siitä yli päässeenä, minulla oli parhaat mahdolliset lähtökohdat kisadieetille. Osasin ajatella sen puolen vuoden projektina ja sen jälkeen oli paluu normaaliin. Kisadieetti ei siis ole kehon normaali olotila. Jokaisen täytyy itse löytää itselleen sopiva tasapaino syömisten ja treenien suhteen. Joku haluaa pitäytyä tarkassa ruokavaliossa ja ottavat mukisematta vastaan ne väistämättömät lisäkilot. Joku haluaa ottaa rennommin ja herkutella, eikä edes katso vaakaa päin. Tässäkin tapauksessa pitää muistaa tasapaino. +20kg kisapäivän jälkeen lyhyessä ajassa ei ole terveellistä.
Minun tasapainoni on puhtaiden ruokien syöminen, herkuttelu kun siltä tuntuu ja säännöllinen treenaaminen. Tällä hetkellä tunnen itseni terveeksi, iloiseksi ja vahvaksi. Nautin pehmentyneestä ulkomuodostani ja pysähdyn peilin eteen hyvillä mielin.
Tämä kuva on otettu huhtikuussa 2014. Noin pari viikkoa ennen kisoja. Painoa on noin 55kg ja jalassa siis samat housut kuin yläkuvassa.
Kuvia katsomalla ei liene epäselvää kummassa seisoo elämäniloinen ja terve ihminen. Muistakaa, että kisakunto on ohimenevää ja kestää päivän. Loput päivät vuodesta meidän kannattaa elää terveessä kehossa terveellä mielellä.
Rakkaudella, Titi
Kirjoitat hyvin ja täyttä asiaa! Paljon tulee mietittyä omaa kehonkuvaa, itselläkin on taustalla kaikenlaisia syömispeikkoja.
VastaaPoistaOlet upea! Tsemppiä treeniin ja kaunista alkavaa kesää! :)
Kiitos paljon ihanasta tsempistä! Mukavaa ja onnellista kesää sinulle :)
Poista